Rea - Duunarin pelkäämätön puolustaja

Rea, 37 v.
AMK-insinööri,
Projektipäällikkö tiedonhallinta-asiantuntija, deployment manager
luottamusmies
10 vuotta Nokialla.
Ulkoistettiin Nokialta konsulttiyritykseen vuonna 2011.

Meno on ihan älytöntä. Olen edustanut työntekijöitä 20 yt-neuvotteluissa. Ihmiset ovat väsyneitä muutokseen. Se tappaa kaiken luovuuden ja työmotivaation. Sitten sanotaan, että tulos on niin huono, että tarvitaan uudet yt:t. Johtuisiko huono tulos osittain siitä, että ihmiset eivät tee kaikkeansa, koska eivät uskalla sitoutua?

Nokian ylintä johtoa oli kerran luottamusmiesten vieraana. Kallasvuo sanoi meille, että kyllä ihmisten pitää sitoutua firmaan. Sanoi, että jos ei sitoutuminen kiinnosta, niin sitten pitää miettiä, onko tämä oikea paikka.

Sanoin ääneen, että uskotko todella, että ihmiset sitoutuvat tähän firmaan, vaikka firma ei sitoudu ihmisiin. Firma potkii jatkuvasti päähän yt-neuvotteluilla.

Se meni kyllä hiljaiseksi. Sanoin, että se on kaksisuuntainen tie. Jos firma sitoutuu minuun, niin kyllä minä sitoudun firmaan.

Minua ei kyykytetä

Olen neljän luottamusmiesvuoteni aikana huomannut, että kun yt-neuvottelut alkavat, osa ihmisistä on aivan paniikissa. Sitä taloudellista hätää en oikein ymmärrä, koska lapsuudessani isäni oli 10 vuotta työttömänä, eikä meillä ollut koskaan nälkä. Aina oli ehjät vaatteet.

Siitä oppineena tein itsellekin säästösuunnitelman. Huomasin, että kyllä aika vähällä pärjää.

Olen äärimmäisen oikeudenmukainen. Pinnani palaa, jos jotakuta kohdellaan epäoikeudenmukaisesti.

Meillä luottamusmiehillä ei ole irtisanomisvaaraa, mutta sillä on henkisesti kova hinta. Aluksi otin kaiken liian henkilökohtaisesti. Olin empaattinen. Voivottelin ja hyppäsin henkisesti kuoppaan irtisanotun ihmisen kanssa. Mutta sitten totesin, että pää ei kestä tämmöistä. Nyt pidän tietoisesti etäisyyttä. Parasta tukea saan muilta luottamusmiehiltä.

Olen Nokia-vuosina kasvanut henkisesti, nykyisin siedän epävarmuutta paremmin. Olin koulukiusattu ala-asteen ensimmäisestä lukion viimeiseen, mikä vaikutti minuun..

Hoidin luottamusmiehenä yt-neuvotteluja

Teknisessä opistossakin tuli vastaan yksi hankala tyyppi. Sanoin, että nyt jätkä riitti - että tämä peli ei vetele. Siistipä suusi. Olen jatkanut sitä Nokialla. Minua ei kyykytetä. Se tunne on vaan kasvanut vuosien myötä.

Olen aikaisemmin päästellyt vähän liian suoria sanoja. Nyt olen oppinut, että saman asian voi sanoa eri tavallakin. Ei tarvitse huutaa, että ”sie oot ihan paska!” Sen sijaan voi todeta, että ”Minusta tuntuu, että meidän yhteistyömme ei ole kovin hedelmällistä. Pitäisikö meidän etsiä toiset yhteistyökumppanit?”

Teen sen mitä tarvitaan, niin helpolla kuin mahdollista. Muutama vuosi sitten opin sanomaan, että olen laiska. Se tarkoittaa, että keksin helpompia ja nopeampi tapoja tehdä asioita, ilman, että laatu kärsii.

Vuonna 2011 hoidin luottamusmiehenä yhtä aikaa viisiä yt-neuvotteluita. Minutkin ulkoistettiin konsulttiyritykseen.

Aikoivat alentaa palkkojamme

Kun ilmoitettiin, että konsulttiyritys ostaa kaikki symbianlaiset, niin kuului kollektiivinen helpotuksenhuokaus. Ajattelimme, että tämä on meille kaikille mahtava tilaisuus.

Ennen siirtoa saimme kuulla, että aikovat alentaa palkkojamme. Yrittivät kusettaa meitä. Sanoin, heti, että ei tule menemään läpi. Hirveä tappeluhan siitä tuli. Kehotimme kaikkia, jotka eivät halua palkkojen alennusta, lähettämään ilmoituksen HR:lle. 1200 lähetti yhtä aikaa meiliä, ja HR:n meiliserveri kaatui. Eiväthän ne palkat sitten laskeneet.

Oli todella sekavaa, kun tapeltiin palkka-asian kanssa. Yksi esimies sanoi toista ja toinen toista. Vähän kuin jos olisin kysynyt firman kolmelta HR-ihmiseltä ja muilta, että onko tämä limsa keltaista. Yksi olisi sanonut, että on, ja toinen olisi sanonut, että ei kun se on vihreää. Pahimmassa tapauksessa vastausta ei edes tullut. Oma esimieheni oli myös näitten neuvojien armoilla. Tosin pitkään en edes tiennyt, kuka esimieheni on.

Siirryimme odottamaan projektia konsulttiyrityksen erilliseen yksikköön. Olimme ”penkillä”, kuten konsulttifirmoissa sanotaan tilannetta, jolloin ei kuulu mihinkään projektiin.

Penkillä monta kuukautta ilman, että minulle oli mitään hommia. Sanoin siitä yhdelle jos toisellekin henkilölle. Hommia ei kuitenkaan ollut löytyä. Vasta pitkän ajan kuluttua sain oikean projektin.

Kakkosluokan kansalaisia

Identifioin itseni aika pitkään nokialaiseksi, vaikka olin töissä siellä konsulttiyrityksessä. Puhuimme ”meistä” ja ”teistä”, vaikka olisi pitänyt puhua vain ”meistä”. Kaikki johtui siitä, miten se yritys meitä kohteli.

Olimme eri asemassa kuin muut. Muut saattoivat hakea uusia toimeksiantoja. Me emme päässeet intraan, jossa vapaat paikat olivat. Olimme vähän kuin kakkosluokan kansalaisia. Kesällä 2012 alkoivat sitten yt:t myös siellä konsulttiyrityksessä.

Palaisin kyllä heti Nokiaan, jos voisin. Viisvitosena jään pois työelämästä, sen mahdollistavat säästöni ja sijoitukseni. Alan hengailemaan. En halua tehdä töitä enää silloin.

Lauri - Nokian pikku soturi

12 vuotta Nokialla.
Akateeminen koulutus.
Tittelit vuosien varrella projektipäällikkö, senior manager, head of.


Vaikka en ole enää palkkalistoilla, tuntuu, että en ole koskaan henkisesti lähtenyt Nokialta. Taidan olla sellainen Nokian pikku soturi. Nokia on ollut tärkeä osa elämääni. Ei pelkästään uraa, vaan elämää. Kelloni soi edelleen aamuisin 5.30. Täytyy ehtiä salille ennen kuin avaan tietokoneen kotikonttorissa.

Perustin Nokian yritystuen turvin oman konsultointiyrityksen, joka keskittyy johtamisen kehittämiseen. Se on lähtenyt liikkeelle paremmin, kuin saatoin odottaa. Käyn edelleen Keilaniemessä puhumassa johtajuudesta ja puheeseen lipsahtaa alituiseen ”me”, kun puhun Nokiasta.

Intohimoni on hyvän johtajuuden ilosanoman levittäminen. Ennen tein sitä Nokian sisällä, nyt oman firmani kautta. Etuna entiseen on, että minun ei tarvitse tehdä työmatkoja niin paljon kuin ennen. Pystyn siivoamaan ja tekemään ruokaa useammin, mistä vaimoni on iloinen.

Minulla oli varmaan Nokia-identiteetti muiden silmissä. Itselleni vielä vahvempi identiteetti on johtamisen kehittäjä. Kun puhun paatoksella johtajuudesta, niin olen vakaassa uskossa.

Yhden miehen global office

On ollut mielenkiintoista huomata, millainen työtahti ja moraali Nokian aikana syntyi. Teen edelleen paljon töitä omasta global officestani käsin. En pysty olemaan tekemättä mitään, vaan avaan joka päivä tietokoneen. Tuntisin päivän päätteeksi huonoa omaatuntoa, ellen olisi tehnyt kunnolla duunia.

Vapaus on yrittäjyydessä yhtä aikaa hienoa ja haastavaa: tämänhetkinen tunne on, että en varmaan ikinä mene korporaatioon. Toisaalta kuitenkin kaipaan ihmisiä. En halua nyt laajentaa, yhden miehen firmalla mennään. Mahdollisesti voisin verkostoitua jonkun sellaisen kanssa, jonka voisin lähettää asiakkaan luo itseni sijaan. Riskillä, että vaikutan arrogantilta, sanon, että niitä ei ole monta joiden antaisin minun nimissäni tehdä tätä.

En ole koskaan halunnut yrittäjäksi, mutta nyt en pysty edes ajattelemaan, että en olisi yrittäjä. Ensimmäiset kolme keikkaa tein Nokialla, ja nyt on buukkauksia jo moneksi kuukaudeksi eteenpäin. Tähän mennessä keikat ovat löytyneet niin, että minua on pyydetty niille. Pyynnöt tulevat sen verkoston kautta, joka rakentui Nokian aikana. Tein töitä lähes 400 ihmisen kanssa. Monet niistä on director-tason johtajia, jotka olivat matkalla kohti vice president-titteliä. Sattuneesta syystä moni heistä on nyt töissä jossain muualla kuin Nokialla. Kun he pääsevät uuteen duuniin, niin arvaapa kenelle ne soittavat?

Alussa arvelutti, että miten helvetistä tästä tulee yhteen mitään. Miten asiakkaita tulee riittämään, miksi niitä kiinnostaisi se,mitä teen, ja miksi he haluaisivat maksaa siitä. Ensimmäisessä palaverissa ajattelin hiljaa mielessäni, että tämä on varmaan asiakkaalle ihan liian kallista. Kun kerroin hinnan, niin niillä ei ilmekään värähtänyt.

Inspiraatio herätti öisin

Nokia on ollut minulle todellinen korkeakoulu. En olisi oppinut samaa minkään MBA:n kautta. Nokia on tarjonnut niin paljon kokemuksia ja henkistä rikkautta, että sitä ei voi kuvata.

Tein Nokialla pitkiä työpäiviä, mutta en kokenut tekeväni ylitöitä. Kun oli inspiroiva projekti menossa, en heräillyt stressiin, vaan ideoihin. Saatoin nousta vaikka kahdelta yöllä kirjoittamaan idean ylös.

Olisin voinut välillä vähän höllätä, mutta en antanut itselleni siihen mahdollisuutta. Kun läppäri kilahti sähköpostin merkiksi, niin ryntäsin koneelle, vaikka olisin ollut perheen kanssa. Vaimoni sanoi sen vaikuttavan koko perheeseen.

Nokialla minulla oli pitkään alemmuuskompleksi siitä, että en ollut insinööri. Vaikka sain hyvää palautetta koko ajan, niin koin, että olin huono – enhän osannut koodata tai puhua Javaa. Vasta viimeiset neljä vuotta koin, että osaan jotain, mitä kukaan muu ei osaa, ja että olen hyvä siinä. Se oli vapauttavaa.

Kerran olin IT:n puolella globaalissa palaverissa, jossa en ymmärtänyt hevonhelvettiä aiheesta. Minut oli juuri nimitetty projektiin, yritin siis kuunnella pokkana. Hetken kuluttua kokouksen seniorein keskeytti puhujan ja sanoi: ”Anteeksi, en ymmärrä mistä puhut. Mikä on tämä lyhenne? Minulla ei ole hajuakaan mitä se tarkoittaa.” Silloin päätin, että kysyn aina, jos en ymmärrä jotain. Vaatii kuitenkin tietyn senioriteetin, että uskaltaa myöntää oman ymmärtämättömyytensä.

Huusin "vittu, haluatteko että teemme tämän oikeasti?!"

Urani pohjakosketus oli, kun räjähdin eräässä kokouksessa. Huomaisin, että muut eivät olleet valmistautuneet. Itse olin suunnitellut kokousta kahteen asti yöllä. Huusin: ”vittu, haluatteko, että teemme tämän oikeasti?” Huomasin, miten tehokasta on polttaa pinnansa. Sen jälkeen minua kuunneltiin.

Siihen aikaan ura oli tärkeä, ja yritin nuolla persettä niin paljon kuin pystyin. Urani huippuhetki oli ehdottomasti johdon koulutusohjelma, jonka suunnittelin uusiksi vuonna 2009. Se sijoitti minut Nokian globaalille kartalle. Yksittäinen suurin hetki täysin egoistisesta näkökulmasta oli se, kun Stephen Elop pyysi minua fasilitoimaan yhden session. Kun Stephen avauspuheenvuorossa mainitsi minut nimeltä, niin tiesin tehneeni hyvää duunia ja saavuttaneen eräänlaisen virstanpylvään.

En sitten loppujen lopuksi halunnut nousta organisaatiossa ylemmäs kuin minne etenin – tai en siis ollut valmis maksamaan sitä hintaa, minkä se olisi edellyttänyt. Näin nimittäin, miten paljon seuraavalla tasolla joutuu poistamaan puukkoja selästään. Peli oli ajoittain rumaa ja poliittista.

Johtajien pitäisi käsittää, kuinka heidän käyttäytymisensä vaikuttaa ilmapiiriin ja ympärillä olevien ihmisten energiatasoon. Johtajat voivat omalla esimerkillään luoda onnistumisen edellytyksiä: on heistä kiinni, keskitytäänkö onnistumiseen vai mokaamisen välttämiseen. Luodaanko tekemisen ja uskaltamisen kulttuuri, vaiko pelon ja pidättäväisyyden kulttuuri.

Uusi esimies tuli manageeraamaan

Aikanaan olin ylpeä siitä, että pääsin Nokialle. Olin nokialainen henkeen ja vereen. Nokia oli tatuoituna sydämeeni. Ennen vuotta 2012 ajattelin, että minua ei saa Nokialta kirveelläkään. Siksi en tiedä, miten minulle olisi käynyt, jos en olisi saanut jatkaa konsultointikeikkoja Nokialla työsuhteeni loppumisen jälkeen.

En lähtenyt Nokialta siksi, että en olisi uskonut Stephen Elopin visioon. Lähtöni johtui siitä, että vuoden 2012 alussa sain uuden esimiehen, joka halusi osallistua tarkkailijana vetämiini johtamisen kehittämissessioihin ja sitten arvioida ne. Siihen asti olin tottunut tekemään työni vapaasti ilman päällepäsmäröintiä.

Uusi johtaja tuli manageeraamaan ja kertomaan mitä pitää tehdä. En kestä sellaista käytöstä. Samalla koko globaali HR-kehitysorganisaatio pieneni rajusti. Koin, että tiimillä ei olisi ollut mahdollisuuksia muuhun kuin paperinpyöritykseen. Juttelinkin esimieheni esimiehelleni, siitä mitä haluaisin tehdä ja mitä tulisi oleman tarjolla. Meillä ei mennyt ajatukset ihan yhteen.

Olin sitten paikalla, kun uusi organisaatio julkistettiin ilman nimeäni. Mietin, että ajattelevatkohan työtoverini, että olen saanut kenkää. Olisin halunnut nousta seisomaan ja kertoa kaikille, että lähdin vapaaehtoisesti. Siinä kohtaa tunsin häpeää ja jonkinlaista epäonnistumista. Toisinaan mietin myös, että kuinka moni ajattelee, että minulla on oma firma, koska ei ollut muuta vaihtoehtoa.

Tyhjäntallaaja Stockkalla

Käyn toisinaan lounaalla potentiaalisten asiakkaiden kanssa. Kun sitä ennen kävelen vaikka Stockkalla, niin mietin, että kaikki varmaan ajattelevat, että mitä tuokin tyhjäntallaaja täällä kävelee. Kuntosalillakin on käynyt mielessä, että kaikki varmaan luulevat, että olen työtön. En ole kuitenkaan salaillut lähtöäni, vaan olen kertonut siitä laajasti sosiaalisessa mediassa.

Kun Nokialla meni hyvin, en kehdannut kertoa olevani Nokialla töissä, koska en halunnut kehuskella. Kun Nokialla alkoi mennä huonommin, pystyin kertomaan työpaikkani.

Nokian alamäki tuntui todella pahalta, koska tehtäväni oli valaa uskoa johtajiin, jotta he jaksavat valaa uskoa tiimiläisiinsä.

Pian kuitenkin aloin välttää sitä, koska en halunnut kuulla sitä kaikkea paskaa, joka tuli silmille.

Nokia ei ole sisäisesti muuttunut, mutta yhtäkkiä sitä ei pidetä enää arvostettuna työnantajana, koska sillä ei mene hyvin. Tai tarkemmin ajateltuna, ehkä ilmapiiri on vähän koventunut.

Seuravat yt:t saattoivat alkaa koska tahansa

Olin useasti mukana suunnittelemassa yt-neuvotteluita. Muutaman kerran ajattelin, että kusettavatko ne – pistetäänkö minut suunnittelemaan ja sitten minullekin annetaan kenkää? Olen ollut muutaman kerran ihan paniikissa.

Yt-neuvotteluiden alkamisesta oli tietyt merkit: ylintä johtoa ei näkynyt, ja konsultit juoksivat talossa. Nokialla oli koko ajan taakkana se, että seuraavat yt:t saattoivat alkaa milloin tahansa. Koskaan ei voinut olla varma, että lähtöpaketteja olisi tarjolla

Nokian alamäki tuntui todella pahalta, koska tehtäväni oli valaa uskoa johtajiin, jotta he jaksavat valaa uskoa tiimiläisiinsä. Se oli todella raskasta. Nyt näyttää siltä, että Apple on tulossa alas samaa rataa. Arroganssi on jopa kovempaa kuin Nokialla aikoinaan. Applekin on rakennettu yhden onnistumisen ympärille niin kuin Nokia.

Uskon, että Nokia tulee vielä nousemaan mobiilin valtiaaksi. Nokia Mobile Phones teki aikanaan Nokiasta sen mitä Nokia oli eilen. Vastaavasti Location & Commerce tulee tekemään Nokiasta sen, mikä Nokia on huomenna. Meillä on maailman paras data. Uskon että Nokia tulee takaisin, mutta Nokia ei tulemaan ”Nokia as we knew it”.

Jussi - Olin kuin elokuvasankari vartaassa

Jussi 53 v.
24 vuotta Nokialla.
Insinööri.
Tittelit vuosien varrella: project manager, senior manager

Kun tulin taloon, Nokia valmisti tietoliikennetekniikan lisäksi vielä vessapaperia ja kumisaappaita. Saimme ostaa vessapaperia henkilökuntahintaan. Muistan miten ylpeä olin kun raahasin vessapaperisäkin kotiin tuliaisina. Kumisaappaita sai yhden parin per vuosi. Vaikka ne olivat lievästi sekundaa, ne ovat lähes ikuisia. Saappaita minulla on vieläkin mökillä.

Olen nyt itsenäinen konsultti konsulttifirmassa. Työssäni ajalla ja paikalla ei ole merkitystä. Voin tehdä töitä kotona. Tällä hetkellä olen osa globaalia tiimiä, teemme töitä yhdessä verkon kautta.

Vaikka osaamisalueeni on äärettömän kapea, niin markkina-alueena on koko maailma. On siis pelureita, joille sillä on merkitystä.

Nokian verkostot auttoivat

Nykyiset työni löytyivät Nokian aikana syntyneiden globaaleiden verkostojen kautta. Nyt olen samoissa piireissä kuin Nokian aikaan, mutta itsenäisenä konsulttina. Siellä on ihmisiä, jotka tuntevat minut edellisestä elämästäni. Koen, että edelleen on meriitti, että on ollut Nokialla töissä. Siitä on helppo jatkaa.

Olen tykännyt tästä konsultin hommasta, se on vapaata. En ajattele, että nyt pitää päästä isoon firmaan takaisin. Paniikkia ei ole mihinkään suuntaan. Yhteen startup:iinkin pyydettiin, mutta en tarttunut tarjoukseen e homma, jota Nokialla tein oli mun juttu. Olisin voinut tehdä sitä vielä useamman vuoden. Ei se stressannut eikä rasittanut. Nuorempana matkustamista oli jonkin verran ja se vei mukanaan. Myöhemmin osasin rajoittaa matkustamisen sellaiseksi etten ollut perhe-elämän kannalta liikaa poissa.

Olen koko Nokia-uran ajan ehtinyt omistautua myös perheelleni. Ei ole semmoista fiilistä, että lapset kasvoivat, enkä ollut paikalla. Tosin silloin kun ensimmäinen poikani oli pieni, se oli vähän haasteellisempaa. Kerran olin tehnyt pari-kolme reissua peräkkäin. Oltiin kotona kahdestaan ruokapöydässä. Syömisen jälkeen poika nousi seisomaan syöttötuolissa ja sanoi ”kiitos käynnistä”. Se on jäänyt vahvasti mieleen.

Stressiä ei ollut 

Työhyvinvointia lisäsi se, että saatoin olla etätyössä milloin halusin. Välillä oli kiva mennä työpaikalle, vaikka ei olisi ollut tapaamisia. Menin tapaamaan kollegoita, istuttiin ja spekuloitiin. Se vapaus oli tosi hieno juttu. Tavoitteetkin suunniteltiin aina yhdessä esimiehen kanssa. Stressiä ei ollut.

Tähtihetkiä oli se kun vuonna 2005 vein japanilaisasiakkaita mökilleni. Savustin niille kalaa ja saunotin ne. Muutamat japanilaiset menivät uimaan vaikka oli lokakuu. Sanoivat että ”this was a gigabit experience”.

Taivas oli tähtikirkas. Annoin kaikille taskulamput, käveltiin mäelle ja sammutettiin taskulamput. Näkyi miljoona tähteä. Japanissahan ei koskaan ole taivas pimeä. Paljon on muitakin kivoja muistoja ja hienoja saavutuksia.

Urani synkein hetki oli se, kun sain tietää, että joudun ulos talosta. Se tuli ihan puskista. Olin huolissani joistakin työkavereistani. Sitten ne saivatkin jäädä ja mulle tuli lähtö. En voinut sitä ymmärtää, sillä se mitä tein, oli todella tärkeää Nokialle.

Syiden ymmärtäminen auttoi ylös kuopasta 

Kun sain tietää hommieni loppuvan, kävin pohjapisteessä, kuopan pohjalla. Ylös kuopasta minut auttoi se, se, että selvitin juurta jaksain, mitä oli tapahtunut ja mistä syystä. Juttelin esimieheni ja hänen esimiehensä kanssa. Sain selville koko kuvion. Ymmärsin miksi työni loppuivat. Se auttoi nousemaan ylös kuopasta.

En ole katkera. Ymmärrän syyt lähtööni. Yksi syy lähtööni oli siinä, että Nokian fokukseen ovat siirtyneet jotkut muut asiat kuin ne mitä osaan tehdä. Osaamiseni ei ole enää Nokian tekemisten keskiössä.

Kun Nokia oli markkinajohtaja se ajoi asioita, jotka oli yleishyödyllisiä, ”good for mankind”. Työni liittyi sellaisiin asioihin.

Nyt kun Nokia on haastaja, se ei enää tee yleishyödyllisiä asioita. Se yrittää erottautua ja karsii yleishyödylliset asiat. Toinen muutos on siirtyminen pois raudasta nettiin, softaan ja ekosysteemiin. Jengiä myydään pois ja hankitaan uutta osaamista.

Rupesin virittelemään verkkojani

Kukaan ei ole väittänyt, että tekisin huonoa työtä. Luotan vieläkin siihen, että olen omalla alallani ihan maailman parhaitten joukossa.

Kovin kauan en etsinyt talon sisältä paikkoja. Muutaman kerran tarkistin tilanteen, mutta saman aihepiirin hommia ei löytynyt. En halunnut olla nokialainen hinnalla millä tahansa. Halusin, jotain järkevää, johon mulla olisi annettavaa.

Rupesin äkkiä virittelemään verkkojani, tein LinkedIn-profiilin, jota mulla ei ollut. Kävin tilaisuudessa, missä aiheena oli henkilöbrändäys työhaussa. Rupesin miettimään, että miten saan tuotua itseni esiin. Aikaisemmin sillä ei ollut mitään väliä. Hoidin vaan hommani, olin nokialainen.

Tajusin, että mun pitää pystyä näyttämään, että mä olen joku. Selvittelin muutamista firmoista avainhenkilöiden nimiä ja kerroin omalle kontaktiverkostoilleni tilanteestani. Sen avulla kohosin jonkin verran kuopan pohjalta.

Vaimolle lähtö oli kova isku 

Sitten sain ehdotuksen silloiselta pomoltani, että jos saat vielä 3 kuukautta jatkoa, hoidatko homman loppuun. Puhuin siihen vielä lisää jatkoa muutaman kuukauden.

Elokuvassa Pirates of the Caribian oli tilanne, missä alkuasukkaat olivat sytyttäneet tulen padan alle. Sankarin piti keksiä jotain, millä viivästyttää tapahtumia. Samalla tavalla osasin ehdottaa tiettyä asioita, jotka vielä kannattaa tehdä. Ajattelin, että roikun vartaassa - jospa tulen sytyttäminen vielä hetken viivästyisi.

Vaimolle lähtöni oli kova isku. Hän sanoi, että tähän työelämäsi nyt loppui. Sanoin, että ei se välttämättä ole niin.

Häpeää en tunne. Ennen vanhaan oli suuri häpeä ja onnettomuus, jos sai potkut. En ole kuitenkaan yhtään epäillyt, ettenkö olisi tehnyt oikeita asioita hyvin. Joten häpeä ei käynyt mielessä. Harmittihan töiden loppuminen tietenkin, mutta niin se vaan meni.

Minua auttoi myös se, että irtisanomiset olivat niinkin massiiviset. Huomasin, miten paljon hyviä ammattilaisia kaikilta alueilta joutui lähtemään. En ollut ainoa. Muutama tuhat muuta maailmantason eksperttiä lähti myös.

Olo oli hakea - ja samalla vapaa.

Viimeisenä päivänä piti luovuttaa auto, läppäri, avain ja henkilökortti. Ajoin autollani konttorille, vein sen parkkipaikalle ja jätin tavarat respaan. Olin ollut niin nokialainen kun ikinä ihminen voi olla. Tuntui hirveän haikealta 24 vuoden jälkeen ajatella, että tässä se nyt oli. 

Että en ollut enää nokialainen.

Kun astuin ovesta ulos, tuli sadekuuro. Odottelin hetken, olo oli haikea. Sitten yhtäkkiä alkoi tuntua, että olen vapaa. Sadekuuro meni ohi ja kävelin pysäkille. Edelleen tuntui, että olen vapaa. Samalla oli todella haikea fiilis. Se oli aivan ihmeellinen ristiriita.

Ennen kuin tein päätöksen, tunteet menivät vuoristorataa. Mutta kun olin tehnyt päätöksen, en enää harmitellut tai katunut. Kun luovutin tavarat, se oli siinä. Se oli piste.

Heli - Oman elämänsä rouva

Heli 42 v.
10 vuotta Nokialla.
Akateeminen koulutus, insinööri
Tittelit vuosien varrella Service Manager, Product Manager, Program Manager

Lähdön jälkeen vaikeinta on ollut oppia pois suorittamisesta. Opettelen sitä vieläkin. Pikkuhiljaa, ajan kanssa. Lähemmäs 10 vuotta oli sitä höykytystä, joten kyllä se kestää aikansa. Nokiasta jäin kaipaamaan vain lounasta, hyvää joogaryhmää ja meren läheisyyttä. Ihmiset joiden kanssa olin muutenkin tekemisissä, eivät ole kadonneet mihinkään, kun on Facebookit ja LinkedInit.

Olen nyt tutkija, tohtorikoulutettava ja teen töitä projekteissa. Luen paljon, sillä pitää päästä kärryille alan tutkimuksesta. Tällä hetkellä ei ole tietoa, kuinka pitkälle työt jatkuvat, se riippuu rahoittajista. Tilanne stressaa vähemmän kuin Nokialla työskentely. Ei ole ainakaan sellaista täyspäivästä höykytystä niin kuin ennen. Elämänlaatuni on parantunut.

Identiteetin hajottaja

Silloin alkuun kaikki halusivat Nokialle töihin. Itsekin olen saanut Nokialla sellaisia kokemuksia, mitä ei muualla saa.

Nokialaisten arrogantti asenne mustamaalasi vähitellen maineen. En ole ikinä paukutellut henkseleitäni, että olen Nokialla töissä. Se ei ole ollut ikinä mikään identiteetin rakentaja, pikemminkin hajottaja.

Nokiasta puhutaan paljon Taloussanomien, Kauppalehden ja Hesarin sivuilla. Ihmiset, jotka eivät ole edes olleet siellä töissä, töissä, näkevät tilanteen hyvin pintapuolisesti, eikä muuta voi odottaakaan.

En ottanut puheisiin kantaa. Mieluummin olin puhumatta koko firmasta, koska en voinut siellä hyvin. Silloinkaan kun Nokiaa hehkutettiin, en kokenut, että se olisi ollut kovin erikoinen työnantaja.

Vedin läpi hankkeen, joka piti toteuttaa kaikissa Nokian yksiköissä ympäri maailman. Henkiset, taloudelliset ja tekniset paineet olivat valtavat. Töitä tehtiin kärjistäen vuorokausi ympäri.

Miten sä uskallat?

Kun oli pilotti menossa, niin silloin oli niin intensiivistä, että hyvä kun vessassa ehti käydä. Kun tekee intensiivisen työpäivän ja sitten hakee lapset päiväkodista, viettää illan niiden kanssa, ja tämän kaiken tekee 150 lasissa - niin kyllä se syö.

Keskityin pitämään huolta siitä, että nukuin riittävästi, söin terveellisesti ja liikuin. Niillä sain pidettyä itseni elävien kirjoissa.

Kun olin lähdössä talosta, kaikkein pysähdyttävimmät kommentit tulivat muilta nokialaisilta: ”Miten sä uskallat?” oli yleinen kysymys. Sanoin siihen rinta rottingilla, että ”Kyllä, lähden pois”. Ihmettelivät, että ”Vau sä voit tehdä ton!” ja ”Miten sä uskallat?”, ”Oot sä rohkee!” ja ”Onneks olkoon!”

Etenkin äitini oli varsin helpottunut. Hän varmaan näki, että nainen alkoi mennä rikki. Moni kommentoi, että ”Nyt sulla on elämä paremmin.” Kukaan ei ole sanonut että teitpäs tyhmästi. Ei kukaan.

Pelon ilmapiiri

Lähes 10 Nokia-vuoden aikana vahvuuteni hävisivät. Tuntui siltä, että en osaa enää mitään. Lähdön jälkeen piti uudestaan miettiä, mitä oikeastaan osaankaan. Tunne syntyi työkulttuurista, valtavasta stressistä ja suorituspaineesta. Atmosfääri oli sellainen, että ihmiset olivat yhä enemmän ja enemmän lamaannuksissa. Pelon ilmapiiri oli käsin kosketeltava. Se vei kaiken energian.

Pahan olon sai aikaan se systeemi kokonaisuudessaan. Sinne syntyi instituutioita, jotka ruokkivat itseään. Oli niin valtavasti työkaluja ja prosesseja. Ihmisten johtaminenkin meni siihen, että täyteltiin työkaluja ja kuviteltiin, että ihmisiä johdetaan niiden avulla. Puhuminen ja aito välittäminen unohtuivat.

Siellä oli hyviä tyyppejä, jotka saivat jaksamaan, mutta sitten siellä oli myös paskapäitä, jotka tekivät elämän tosi inhottavaksi. Semmoisiakin esimerkkejä oli, että ne mätäpaiseet olivat niin korkealla tasolla, että niillä oli mandaattia laittaa organisaatio uusiksi tai dissata yksi ihminen. Homman mädättivät nämä pelon ruokkijat ja jees-jees-miehet ja – naiset.

Viimeisessä hankkeessani oli aivan loistavan ammattitaitoisia ihmisiä, mutta tosi moni lähti poiskin. Kun tuli uusi organisaatio, niin tuli kiipijöitä, jotka saivat sellaisen tittelin ja roolin, joihin kuuluvia tehtäviä eivät osanneet.

Pirun vaikea päästä pois

Jo edellisten yt-neuvotteluiden aikana kerroin esimiehelleni, että olen kiinnostunut irtisanomispaketista. Minua ei otettu tosissaan, joten elinkautinen jatkui. Mietin paljon, millä pääsisin pois energiaa vievästä työstä. Prosessi kypsyi pikkuhiljaa. Kun tiesin, että yt:t on tulossa, rupesin systemaattisesti puhumaan esimiehelleni, että haluan jatko-opiskelijaksi, pitää sapattivuoden. Tein pientä myyräntyötä. Pyysin entistä esimiestäni juttelemaan potentiaalisten rekrytoijien kanssa, että eivät nimittäisi minua mihinkään rooliin. Tein systemaattisesti töitä, että pääsisin pois.

Täytyy sanoa, että minun oli helppo päästä Nokiaan mutta pirun vaikea päästä pois. Tosin sitä en tiedä, kuinka paljon tästä voidaan laittaa vaikka neljänkympin kriisin piikkiin. Minulle tarjottiin kyllä töitä talon sisällä. Olisin voinut jäädä, jos olisin halunnut. Mutta en halunnut.

Irtisanomispaketti ei vaikuttanut päätöksentekoon. Se vaikutti siihen, että sain myytyä asian omalle aviomiehelleni. On kuitenkin asuntovelkaa, lapset ovat pieniä ja kulut per kuukausi on maksettava.

"Nokia-koulussa" opppimani asiat ovat arvokkaita.

Pääsin tutkimusorganisaatiooon Nokian jälkeen ja tulevaisuudessa toivon jatkavani nykyisessä työssäni. Haluan oppia rakentamaan tieteellisestä ajattelutapaa. Tuntuu, että juopa käytännön ja akateemisen maailman välillä on iso.

Voisin jatkaa nykyisissä tehtävissä eläkkeelle saakka. Täällä voi rakentaa oman aikataulun ja oman kiinnostuksen kohteen. Toki projekti sanelee raamit, mutta täällä voi tehdä tutkimusta vaikka olisi kahdeksankymppinen tai yhdeksänkymppinen. Ikä ei ole rajoite.

Luin jälkikäteen LinkedIn-suosituksiani työkavereiltani. Leijuin niillä monta päivää. Sain positiivista palautetta toki töissäkin, mutta olin niin syvällä siellä jossain, että se ei tuntunut samalta. Kesti kuukausia päästä pois syvyydestä.

"Nokia-koulussa" oppimani asiat ovat arvokkaita ja ainutlaatuisia, ja saamaani kokemusta voin hyödyntää jatkossa monin tavoin. En ole katunut lähtöäni enkä hakeutumista jatko-opintojen pariin. Asiat loksahtelevat paikoilleen helposti, kun osaa yhdistellä niitä oikealla tavalla. Enää en yritä tunkea hammastahnaa takaisin tuubiin tai antaa ulkoisten odotusten sanella tekojani. Se tuntuu tosi hyvältä.

Ilkka - Insinööriunelmia

Ilkka 36 v.
12 vuotta Nokialla.
Insinööri.
Tittelit vuosien varrella: projet manager
Master of engineering, industrial management.

Parhaita hetkiä olivat ne tyypilliset insinööriunelmat, että jotain keksitään ja sitten saadaan se vielä markkinoillekin. Aloitimme nollasta, teimme spesifikaation ja hommasimme alihankkijat. Tuli sellainen fiilis, että teki jotain hyödyllistä. Vaikka tykkäsin olla töissä Nokialla, niin lähdön jälkeen yllättävän helppoa oli tajuta, että Nokia ei ole kuitenkaan koko elämä.

Kun kuulin irtisanomisestani aloin heti hakea paikkoja. Lähetin yhteensä yli 70 hakemusta. Seitsemän-kahdeksan prosenttia pääsee haastatteluun, joten aika huono on osumaprosentti.

Pääsin uuteen paikkaan neljä kuukautta Nokialta irtisanomisen jälkeen. Pikkuhiljaa uudessa paikassa pääsin hommaan mukaan. Eron yrityskulttuurien välillä huomaa: uudessa paikassa kollega kysyi pomolta, että miten merkataan työtunnit jos menee asiakkaan kanssa syömään. Se kuulosti oudolta. Nokialla tunteja ei laskettu.

Nokialle tuloni on tyypillinen tarina: Nokia Research Center haki kesätyöntekijää/harjoittelijaa. Sain paikan helposti ja kesän jälkeen mut vakinaistettiin.

Työssä oli parasta se, että aina sai oppia uutta: tuli uusi teknologia, uudet prosessit. Ne kiinnostivat kovasti. Tahti ei ollut liian tiukka. Tehtävät vaihtuivat usein ja olivat mielenkiintoisia. Viimeisessä projektipäällikön tehtävässä mulla oli IC-komponentin tuotekehitystä alihankkijan kanssa, spesifikaation ja softan kehitystä, testaamista ja accessory-välineitten suunnittelua. Varsinkin viime vuosina kun oli senioriteettia, niin pystyin vaikuttamaan omiin työtehtäviini.

Nokia oli hyvä työpaikka.

Työaika oli joustava, eli se venyi myös henkilökohtaisiin tarpeisiin. Itse venyin sitten jos tarvitsi venymistä. Olin töissä ehkä 14 tuntia päivässä, mutta siinä välissä oli vapaa-aikaa. Kun muksu meni nukkumaan illalla, niin katsoin vielä sähköpostit. Toisaalta pystyin hyvin lähtemään kahdelta tai kolmelta töistä. Työkuorma ei ollut liian iso kuin hetkittäin.

Kun huonot ajat alkoivat, multa kuoli neljä projektia putkeen. Kovinta oli kun hävisi viimeinen. Tiesin, että yksi alihankkija oli panostanut tosi paljon niiden omaan tuotekehitykseen ja palkannut yli 20 hengen tiimin, että saadaan suunnittelu tehtyä.

Kun etsin talon sisältä töitä, intra oli täynnä työpaikkoja, mutta työnhaku oli enemmänkin sisäpiirin kähmäilyä. Niiltä lähti kolme projektia kahdeksan kuukauden sisään, eli ne kaverit myöskin tipahti tyhjän päälle. Tuli niskalaukaus. Alihankkijoiden kohtalo söi omaakin motivaatiota.

Kahden ensimmäisen projektin lopettamisen ymmärsi, kolmas oli vähän tiukka ja neljäs ei jaksanut enää kiinnostaa. Sitten pyysin tehtävänvaihdosta. Sitä jobia en enää suostunut tekemään.

Oma lähtöprosessini alkoi siitä, kun sain kuulla, että nykyisenkaltaista tiimiä ei pääkaupunkiseudulla ole enää tulevaisuudessa. Mulle tarjottiin paikkoja Symbianin organisaatiossa, mutta ne oli matalamman kategorian paikkoja, joten kieltäydyin niistä. Mun ja työnantajan intressit eivät kohdanneet.

Paikat oli päätetty etukäteen

Kun etsin talon sisältä töitä, niin tuntui että intra oli täynnä työpaikkoja, mutta työnhaku oli enemmänkin sisäpiirin kähmäilyä. Tuntui, että valinnat oli jo tehty etukäteen. Se vei motivaatiota hakea paikkoja. Varsinkin kun sai soittoja että ”tää ei ole vielä missään tuolla intranetin job marketissa, mutta tällainen paikka olisi auki. Lähetä meille sähköpostia”.

Viimeinen pisara oli kun olin yhdessä haastattelussa Nokia Ulmiin hyvään positioon. Oli menossa kolmas haastattelu ja puhuttiin yksityiskohdista. Haastattelija sanoi, että palkkatoivomukseni kuulosti hyvältä, että pistetään vielä pari sataa päälle. Kuultuaan nykyisen palkkani se muutti mielensä ja sanoi, että ei tällainen palkankorotus tule kuuloonkaan. Sanoin, että nyt riittää. Se oli se viimeinen naula arkkuun. Sen jälkeen en tehnyt enää mitään Nokialla työskentelyn suhteen. Se oli ihan oli viimeinen pisara, mikä käänsi katseen firmasta ulospäin.

Ei oma valinta – vai ehkä sittenkin?

Poislähtö ei ollut oma valintani. Tykkäsin Nokiasta. Loppumetreillä se kuitenkin kohteli niin kaltoin, että ei ollut mitään motivaatiota jatkaa. Ei näkynyt valoa tunnelin päässä enää. Oli henkilökohtainen päätökseni, että en enää aktiivisesti hakenut töitä. Sekin jolta hain ennakkovaroituksen irtisanomisesta sanoi, että kyllähän sinä olisit saanut täältä töitä jos olisit oikeasti halunnut. En mä kai sitten oikeasti halunnut. Ehkä se sittenkin oli vähän oma päätös.

Yritystuen ottamista harkitsin, koska mullahan on maahantuontifirma. Varsinaiseksi yrittäjäksi hakeutumista en halunnut, sillä olen nähnyt millaista yrittäminen on. En missään nimessä voinut kuvitella sitä, että musta tulisi päätoiminen yrittäjä. Se on niin vaikeaa ja raskasta.

Mielummin olen töissä jollakin ja harrastan yrittämistä siinä sivussa. Siksi en lähtenyt tekemään liiketoimintasuunnitelmaa, mikä olisi vaadittu, että olisi saanut yritystuen. Siinä vaiheessa motivaatio oli aika alhainen. Olin vähän masentunut, en jaksanut keskittyä vaikka palkkio olisi ollut hyvä.

Vaikeinta poislähdössä oli oman työhuoneen tyhjentäminen. Oli vaikeaa heittää roskiin kaikki ne hommat, mitä oli tehnyt. Vaikeaa oli myös työyhteisön häviäminen.

Nokialaisuus oli tärkeä osa mun identiteettiä. Jos sanoisin kavereille, että mä olen putkifirmassa töissä, ne ei yhtään tietäisi, mitä mä siellä tein. Mutta jos mä sanoin, että mä olin Nokialla niin kaikille tuli semmoinen kuva että ne tietäisi mitä mä tein. Identiteetti oli aktiivinen, kansainvälinen.

Exit ei ollut tyylikäs

Poislähdön prosessi oli pitkä. Siinä roikutettiin työntekijää aika pitkään. Työvelvoite loppui vasta syyskuussa vaikka työtehtävät käytännössä loppuivat jo toukokuussa. Kävin paljon vielä Ruoholahdessa moikkaamassa kavereita. En osannut vaan olla himassakaan. Menin konttorille, avasin sähköpostin ja kävin syömässä. Ei siellä ollut mitään tekemistä.

Yhden kollegan kanssa istuin samassa huoneessa. Kaikki muut olivat jo muuttaneet Nokia-taloon. Kun saavuin, kysyin: onko täällä mitään tekemistä?”. Sain vastauksen: ”Kuntosalilla kävin”. Erikoisessa tilanteessa olin siinä kyllä.

Irtisanomiskommunikaatio oli ihan syvältä. Tietoa sai vahingossa kuulla jotain kautta. Irtisanomisprosessi meni päin seiniä. Se oli aika tylyä meininkiä. Tajusi oman paikkansa kun HR soitti että voisitko tuoda tavarat pois. Toin repullisen tavaraa, badgen, läppärin, laturin ja puhelimet, annoin sille syliin. Sanoin että tämä on tässä, moro. Exit ei todellakaan ollut tyylikäs

Kun olin ilman työvelvoitetta ja työttömänä, niin silloin sosiaaliset suhteet kukoistivat. Vanhoja kavereita tuli tavattua paljon, pari heistä vielä muutti, autoin rempoissa ja sen semmoista.

Pahaa oloa ei tullut, sillä päteviä kollegoita oli paljon samassa tilanteessa - hekään eivät saaneet töitä.

Kun sanoin, että nyt pääsen töihin, niin ne sanoivat että nähdään sitten kun jäät työttömäksi uudestaan.

Enemmän tuli oltua muksun kanssa myöskin ja tehtyä juttuja sai enemmän aikaa ja tuli mielenkiintoa. Kun peuhasi sen kanssa niin unohtui työpaikkahakustressi ja muut. Se oli mukavaa aikaa.

Kollegoilta vertaistukea

Alkuun tein niin, että kaksi päivää viikossa hain töistä ja loppuviikon olin vapaana. Työpaikkoja oli paljon auki. Yhden työpaikan hakeminen kesti ainakin kolme tuntia. Kun oli kahta työpaikkaa hakenut, niin oli ihan poikki. Siinä se työpäivä sitten.

Pahaa oloa ei tullut, sillä päteviä kollegoita oli paljon samassa tilanteessa - hekään eivät saaneet töitä. Nokian-kollegoilta sain sen vertaistukea. Kun vein lapsen päiväkotiin ja mulla oli verkkarit jalassa, niin yksi isäntä kysyi minulta että mitä urheilulajia mä harrastan. Luuli minun olevan urheilija.

Mä olin oikeastaan ylpeä kun kävin Prismassa yhdeksän maissa mummojen kanssa ja myyjät katteli, että mitä toi kaveri täällä tekee. Huomasi selvästi, että jengi ihmetteli, että miksi toi ei ole töissä. Mutta ei se mitään, mä nautin tilanteesta.

Lopulta oli yllättävän helppoa tajuta, että muut ihmiset käy jossain muualla töissä kuin Nokialla ja niilläkin on ihan hauskaa. Että Nokia ei ole kuitenkaan koko elämä.

Irene - Helpottunut lähtijä

Irene 55 v.
13 v vuotta Nokialla.
Koulutus: HSO-sihteeri
Tittelit vuosien varrella mm. communications specialist, senior communications specialist


Alkuun tuntui tosi mahtavalta olla töissä Nokialla. Pikkuhiljaa asiat alkoivat kuitenkin muuttua huonompaan suuntaan. Se, joka parhaiten toi itsensä esiin ja osasi nuolla oikeita ihmisiä, sai mielenkiintoisia työtehtäviä, tukea ja etujakin. Saman tiimin jäsenet usutettiin kilpailemaan keskenään. Lopulta olin niin väsynyt, että olin suunnattoman helpottunut päästessäni sieltä pois.


Aloitin Nokialla 1999. Tuntui, että kaikki oli uutta ja ihmeellistä, erilaista kuin missään aikaisemmassa työpaikassani. Sain kännykän ja kannettavan tietokoneen, mikä oli siihen aikaan uutta. Nokia oli edelläkävijä niin työympäristön, tietotekniikan kuin yrityskulttuurikin suhteen. Koulutuksia oli paljon ja niihin kannustettiin osallistumaan. Opin paljon, myös ottamaan enemmän vastuuta omista töistäni ja päätöksistäni.

Oli mielenkiintoista päästä työskentelemään eri kansallisuuksia olevien ihmisten kanssa. Yrityksen kieli oli englanti, mikä sekin tuntui mahtavalta. Vaikka opittavaa oli todella paljon, alkuvuosina en tuntenut stressiä tai ahdistusta, vaan otin ilolla ja innostuneesti vastaan kaiken uuden, minkä opin. Yksikössäni oli hyvä fiilis. Ylitöitä en juuri muista tehneeni.

Puhalsimme yhteiseen hiileen

2000-luvun alussa Nokialla esimiehet olivat motivoituneita ja kiinnostuneita alaisistaan ja tiimeistään. Työkaverit olivat reiluja. Tuntui, että puhallamme yhteen hiileen. Työnantaja ei kytännyt poissaoloja. Jos oli sairas, ilmoitti vain esimiehelle. Asiaa ei vatvottu sen kummemmin.

Myöskin mahdollisuus etätyöhön silloin tällöin oli minusta aivan käsittämätön etu. En huomannut, että kukaan olisi käyttänyt sitä väärin.

Nokia oli huimassa kasvussa ja ihmisiä rekrytoitiin urakalla. Tuntui tosi mahtavalta olla töissä Nokialla. Mutta pikkuhiljaa asiat alkoivat muuttua huonompaan suuntaan.

2000-luvun alussa perustettiin uusi tiimi, johon siirryin. Vaikka meillä oli kohtuullisen hyvä vetäjä uudessa tiimissä, alku oli järkytys: kuin olisi heitetty pää edellä avantoon. Meitä ei juuri koulutettu. Aloitimme projekteissa työskentelyn kylmiltään.

Uutta oli se, että tein nyt töitä muiden kuin oman organisaation ihmisten kanssa. Usein jäin aika vieraaksi projektitiimille, varsinkin jos tiimipalavereja oli vain kerran viikossa ja projektin ihmiset istuivat Nokian eri toimipisteissä. Toki oman tiimin jäseniltä saattoi kysyä neuvoa, mutta ihmiset alkoivat olla niin kiireisiä, että heillä ei ollut aikaa neuvoa. Tai ehkä he eivät yksinkertaisesti osanneet neuvoa. Alkoi stressaamisen ja ahdistuksen aika.

Päätöksenteko karkasi ulottumattomiin

Nokia oli saavuttamassa markkinajohtajan paikkaa kännykkäbisneksessä mikä alkoi näkyä myös yrityskulttuurissa. Töitä painettiin hiki otsalla, ja joka asiaa varten perustettiin työryhmä. Palavereja järjestettiin niin paljon, etteivät ihmiset ehtineet niihin osallistua. Päätöksenteko tuntui karkaavan jonnekin ulottumattomiin.

Aina ei tiedetty, kuka oli vastuussa mistäkin.

Nokia imi ahneesti itseensä kaiken mahdollisen bullshitin amerikkalaisesta yrityskulttuurista ja jargonista. Johdon viestit työntekijöille strategiasta, visiosta ja missiosta muuttuivat käsittämättömäksi mongerrukseksi. Tämä ei ainakaan parantanut työviihtyvyyttä.

Epävarmuus ja epäselvyys siitä, missä mennään ja minne mennään, kasvoivat. Yt-neuvotteluita alkoi tulla tihenevään tahtiin. Ne vaikuttivat jähmettävästi ilmapiiriin. Ihmiset pysähtyivät odottamaan, mitä tuleman pitää.

Yksien yt-neuvotteluiden yhteydessä huomasimme, että esimiehemme oli syrjäytetty. Vaikka hän olisi halunnutkin meitä tukea, hän ei saanut riittävästi tietoa ja tukea omalta esimieheltään.

Kun oli kokenut useammat yt:t, niihin turtui. Ajatteli, että ihan sama mitä tulee, kunhan tämä odotus päättyisi.
Se oli kylmää kyytiä. Kohtaloni oli siirtyä toiseen tiimiin.

Minulle ei annettu työtehtäviä

Sain jatkaa vanhan projektini loppuun, mutta sen jälkeen esimieheni ei osoittanut minulle uusia tehtäviä, vaan suorastaan eristi minut muusta tiimistä. Muut tiimiläiset siirtyivät Nokia-taloon, minut jätettiin Karaportin toimipisteeseen. Käytännössä minulla ei ollut lainkaan omaa istumapaikkaa, koska jokin uusi tiimi valtasi paikkamme.

En tiennyt, mitä minun pitäisi tehdä, että tilanne paranisi.

Yritin keskustella esimiehen kanssa. Pääsimme vain yhden kerran saman pöydän ääreen, ja silloin hän syytti minua aloitekyvyttömäksi ihmiseksi, joka ei osaa ottaa vastuuta. Ottaa vastuuta mistä? Eihän minulle annettu mitään tehtäviä! Esimies perui kahdenkeskiset palaverit tai ei vain yksinkertaisesti ilmestynyt paikalle.

Kehityskeskustelussa esimieheni antoi minulle Improvement required -palautteen. Se tarkoittaa Nokia-maailmassa, että en ollut saavuttanut tavoitteitani ja että esimieheni ei ollut minuun tyytyväinen. On myös irtisanomisen peruste. Koin tämän epäoikeudenmukaiseksi kohteluksi ja otin yhteyttä luottamusmieheen. Yritimme sopia asioista. Palaverissa esimies myönsi olleensa kohtuuton, mutta ei lupauksestaan huolimatta korjannut palautetta. Eli esimies valehteli työntekijälle ja luottamusmiehelle päin naamaa, mutta siitä ei koitunut hänelle mitään seuraamuksia.

Olin lähes 50-vuotias ja henkisesti täysin romuna

Viimeistään näistä kokemuksista luottamukseni Nokiaan työnantajana mureni täysin. Olin kuullut jo myös muualta talosta samankaltaisia tarinoita työntekijöiden kohtelusta. Nokia oli muuttunut unelmatyöpaikasta ja painajaiseksi. Miksi en sitten lähtenyt Nokialta? Olin lähes 50-vuotias ja henkisesti täysin romuna. Ei ollut voimia hakea uutta työpaikkaa.

Onneksi saimme pian uuden esimiehen. Hän oli mukava ja reilu tyyppi, ja hänen ansiostaan itseluottamukseni ja vointini parani. Ja kummasti minullekin alkoi löytyä taas töitä. Sitten alkoivat uudet Y-neuvottelut.

Työntekijöille annettiin mahdollisuus ottaa vapaaehtoinen irtisanomispaketti. Harkitsin vakavasti tätä vaihtoehtoa, mutta mieheni vastusti jyrkästi. Perherauhan vuoksi en pakettia ottanut. Olisi pitänyt. Sitten esimieheni otti ja lähti Nokialta. Tiimimme hajosi jälleen. Osa irtisanottiin ja osa lähti omasta aloitteestaan.

Oli markkinoitava itseään

Seuraavat vuodet olivat sekalaisten työtehtävien ja vaihtuvien esimiesten soppa. Kulttuuri muuttui sellaiseksi, jossa se, joka parhaiten toi itsensä esiin ja osasi nuolla oikeita ihmisiä, sai mielenkiintoisia työtehtäviä, tukea ja etujakin. Johtajilla oli selvät suosikit. Mitään yhteishenkeä ei ollut, vaan saman tiimin jäsenet usutettiin kilpailemaan keskenään.

Vähintään kerran vuodessa tiimit sekoitettiin ja esimies vaihtui. Kymmenessä vuodessa työilmapiiri oli muuttunut mukavasta ja kannustavasta oman edun tavoitteluksi. Arvomaailmani tuntui olevan entistä enemmän vastoin Nokian yhä kovenevia arvoja. Aloin olla jaksamisen äärirajoilla.

Itsensä johtaminen oli kova sana. Käytännössä se tarkoitti sitä, että esimiestä ei saanut vaivata millään asialla. Kun meidän pieni tiimimme integroitiin isompaan tiimiin, meitä ei suinkaan perehdytetty tiimin toimintaan, vaan joka asia oli selvitettävä itse.

Työtehtävätkin oli hankittava itse, koska oma esimies oli uusi. Hän ei osannut auttaa, koska ei tiennyt mistään mitään ja painiskeli omien ongelmiensa kanssa. Kun otin asian esiin esimieheni esimiehen kanssa, tämä sanoi tuikeasti, että meidän on markkinoitava itseämme ja osaamistamme tiimin sisällä. Tekemistä on saatava sitä kautta. Ei puhettakaan yhteistyöstä tai siitä että esimiehellä olisi jotenkin asiat hanskassa ja jokin kokonaisuus, jonka hänen tiimiläisensä sitten hoitaisivat.

Koin neljät yt-neuvottelut

Olin lähes 13 vuotta Nokialla töissä ja minulla oli yhtä monta esimiestä. Työviihtyvyys ei mitenkään voinut lisääntyä siitä, että esimies vaihtui melkein vuoden välein ja tiimiläisetkin usein. Oli raskasta aloittaa aina alusta uuden esimiehen kanssa, yrittää vakuuttaa tämä osaamisestaan, koska hehän olivat ne, jotka vaikuttivat tulospalkkioiden maksuun.

Kärsin työuupumuksesta ja olin hakenut vuorotteluvapaata kerätäkseni sitä kautta voimia, mutta HR ei puoltanut vuorotteluvapaatani. Ehdottivat, että ottaisin vuoden palkatonta vapaata.

Olin kaikkiaan neljä kertaa yt:issä. Viimeisten yt-neuvotteluiden kohdalla odotin hartaasti, että saisin paketin ja pääsisin pois. Lomani alkoi heinäkuun puolessa välissä.

Elokuun alussa esimies soitti minulle, että minut tullaan irtisanomaan, jollen itse irtisanoudu. Jos irtisanoudun itse, voin myös hakea irtisanoutumiskorvausta eli pakettia. Se oli viimeinen kerta kun olin puheissa esimieheni kanssa. Ilmoitin hänelle sähköpostitse irtisanoutuvani, ja hoidin koko irtisanoutumisprosessin itsekseni. Esimieheltä ei tullut sen enempää ohjeita kuin muutakaan tukea.

Olin jo niin väsynyt siihen työkulttuuriin, että olin suunnattoman helpottunut päästessäni sieltä pois. Lokakuussa 2012 sain irtisanomispaketin ja sanoin: Goodbye, forever!

Olen tyytyväinen, että lähdin. Jos olisin jäänyt, olisin romahtanut psyykkisesti ja varmaan fyysisestikin aika pian. Nokia ei ollut ollut enää pitkään aikaan se sama yritys, jossa ihmiset puhalsivat yhteen hiileen ja auttoivat toisiaan. Siitä oli tullut yksittäisten ihmisten taistelutanner, joilta puuttui yhteinen päämäärä. Ihmiset jätettiin surutta tuleen makaamaan.

Kerttu - Viimeinkin sapatilla

Kerttu, 36 v.
12 vuotta Nokialla.
Kaupallinen koulutus
Tittelit vuosien varrella: assistant, business controller


Sain 15 kuukauden lähtöpaketin. En pidä pakettia extra-juttuna vaan oikeudenmukaisena korvauksena tehdystä työstä. En ole syöksymässä uuteen työhön saman tien, vaan nautin tästä kerran elämässä tarjoutuvasta mahdollisuudesta olla sapatilla.

Olen ollut töissä lukioikäisestä alkaen. 20 vuotta ilman taukoja. Minulla ei ole lapsia, joten en ole pitänyt edes äitiyslomia välissä. Toivon jatkavani työntekoa vuoden sapatin jälkeen, mutta kevyemmissä merkeissä.

Sapatilla aion liikkua ja ulkoilla paljon, olen myös hankkinut koiran ja näin ollen toteuttanut yhden haaveistani. Olen alkanut tavata useammin sukulaisia ja ystäviä. Tapaamiset eivät tunnu enää velvollisuudelta, vaan jaksan aidosti kuunnella, keskustella ja nauttia tapaamisista. Aamuisin saan nukkua pitkään ja pysyn paljon pirteämpänä ja positiivisempana.

Olin nöyrä, kiltti ja tunnollinen

Kun aloitin Nokialla, työyhteisö oli hyvin samanikäistä. Olimme noin 25-vuotiaita nuoria, jotka astuivat työelämään ja Nokia oli ikään kuin jatke opiskeluajoille. Meillä oli samanlaisia ajatuksia. Oli helppoa olla yhdessä.

Ensimmäiset kuusi vuotta olivat hauskoja. Työntekoa ja rentoa yhdessäoloa. Koen, että sain Nokialta todella paljon, pääsin näkemään ja kokemaan sellaisia asioita, joita kaikki työnantajat eivät pysty koskaan tarjoamaan. Muistelen lämmöllä kansainvälistä ilmapiiriä, mukavia kollegoita ja alkuvuosien tekemisen riemua ja huumaa sekä värikkäitä tiimitapahtumia.

Tarvittaessa tein pitkää päivää. Oli hienoa olla töissä Nokialla. Kaikkihan sinne halusivat töihin. En valittanut juuri mistään, vaan pyrin tekemään annetut tehtävät hyvin ja huolellisesti. Jos ei kahdeksan tuntia riittänyt, niin sitten tein kymmenen tuntia sainpa siitä korvausta tai en.

Työni vaativuus kasvoi tasaisesti vuosien varrella ja samalla palkka hinautui ylöspäin. Isossa talossa oli mahdollista kivuta ylöspäin organisaatiossa. En tuntenut itseäni väsyneeksi. Tekemisen meininki oli kova.

Halusin näyttää että osaan ja pärjään työssäni. Vaadin itseltäni paljon. Uran alussa olin nöyrä, kiltti ja tunnollinen. Vasta loppuvuosina opin sanomaan vastaan ja pitämään puoliani.

Jännitteet kasvoivat

Vähitellen alkoi olla yt-neuvotteluita yhä enemmän. Organisaation myllerrystila alkoi vähitellen rassata. Se oli henkisesti hyvin raskasta aikaa. Ihmisten välillä oli paljon jännitteitä. Kuka milläkin syyllä sai jäädä tai joutui lähtemään. Toiminta ei aina ollut reilua. Se hipoi laillisuuden rajoja.

Muutenkin asiat alkoivat mennä huonompaan suuntaan: viimeisinä vuosina ei tiimitapahtumia enää järjestetty, minkä koin menetyksenä. Ne olivat todella tärkeitä tiimihengelle ja olisivat parantaneet tiimin toimivuutta arjessa. Niissä oppi tuntemaan kollegoita.

Viimeisinä vuosina meluisa avotila, huono valaistus ja vetoisuus alkoivat rasittaa. Työtilani oli puoliksi käytävällä, vessan vieressä. Työergonomiaryhmä moitti työpistettäni, mutta muutosta ei tullut.

Alkuun etätyöskentely oli sallittua ja silloin teinkin etätöitä parina päivänä viikossa. Työmatkani oli pitkä. Viime vuosina etätyön tekemisestä tehtiin hankalaa. Sain tehdä yhden päivän viikossa ja sekin luvattiin pitkin hampain. Annettiin ymmärtää, ettei se ole suotavaa, vaikka työmatkani oli pitkä. Ärsytti kun tiesi, että viereisellä työpisteellä oli kollega, joka kävi toimistolla vain yhtenä päivänä viikossa. Oli siis hyvin esimieskohtaista, saiko tehdä etätyötä vai ei. Koin, että etätyöpäivinä työpanokseni oli parempi kun sain hyvin levänneenä työskennellä omassa rauhassa ja hiljaisuudessa.

Iltaisin en jaksanut tehdä mitään

Töitä oli aina paljon, todella paljon tai aivan liikaa. Jatkuvasti sai painaa täysillä eikä työpäivän jälkeen juuri jaksanut tehdä mitään. Lopulta tilanne meni siihen, että en jaksanut tavata ystäviäni enkä käydä kulttuuritapahtumissa. Urheilla sentään jaksoin pari kertaa viikossa. Ilman urheilua en olisi jaksanut käydä töissä.

Viikonloput palauduin työstä, samoin lomat. Viimeisinä vuosina edes neljän viikon vuosiloma ei enää palauttanut työn rasituksista. Olin loman jälkeenkin vielä väsynyt. Ei löytynyt samanlaista virtaa ja intoa elämään kuten aikaisemmin. Vaihdoin vielä lomarahatkin vapaaksi, mutta sekään ei riittänyt.

Ensimmäiset seitsemän vuotta kehityskeskusteluissa asetetut henkilökohtaiset tavoitteet olivat realistisia ja järkeviä. Ne liittyivät selkeästi omaan työhöni ja minun oli mahdollista saavuttaa ne. Viimeisinä vuosina tavoitteet olivat epärealistisia.

Ehkä se oli yrityksen säästöpolitiikkaa. Oli tarkoituskin, ettei tavoitteisiin pääse kukaan, ettei bonuksia tarvitse maksaa työntekijöille. Tavoitteet olivat sellaisia, että niihin tähtääviin tehtäviin pystyi keskittymään vasta kun päivän työt oli tehty tai viikonloppuisin.

Lisäksi loppuvuosina tavoitteet oli määritelty niin vaikeasti, etten edes ymmärtänyt niitä kaikkia. Sanoin sen kyllä esimiehellekin. Tavoitteisiin ei silti tehty muutosta.

En ottanut mahdottomista tavoitteista stressiä. Minua ne lähinnä joko naurattivat tai ärsyttivät. En niistä ahdistunut, koska ei tavoitteisiin pääsemisestä olisi kuitenkaan mitään meriittiä saanut. Ajattelin vain, että laitetaan sinne paperiin nyt jotain, että loppuu nopeasti tämä kehityskeskustelu.

Odottelin yt-neuvotteluita

Työ alkoi käydä liian raskaaksi noin viisi vuotta sitten. Palkka ei kuitenkaan ollut niin hyvä, että se olisi kompensoinut menetetyn elämänlaadun. Tajusin, ettei työpaikka muutu. Muutoksen saa aikaan vain lähtemällä talosta. Toden teolla aloin miettiä lähtöä viimeisen kolmen vuoden aikana. Odotin yt-neuvotteluita, palkkapakettia ja mahdollisuutta lähteä Nokialta.

Aamut alkoivat kiroillen ja huonolla fiiliksellä. Työni tuloksista ei kukaan koskaan valittanut, vaikka olin jo burn-outin partaalla. Sitten viimein alkoivat yt:t ja minulle tarjottiin lähtöpakettia.

Toisin kuin edelliset yt:t, nämä olivat reilut. Ne olivat paras koskaan saamani joululahja. Paketti hoiti pois sen tunteen, että olisi tarvetta olla Nokialle katkera. En pidä lähtöpakettia extrajuttuna vaan oikeudenmukaisena korvauksena tehdystä työstä.

Hylkäämisen tunnetta ei tullut missään vaiheessa. Lähtö oli alusta loppuun oma haluni. Töitä olisi ollut tarjolla ja olisin voinut vielä jäädä Nokiaan jos olisin halunnut. Mutta en halunnut. Aikansa kutakin.

En saa mieleeni mitään, mitä Nokiasta kaipaisin, jos ajattelen viimeisiä vuosia talossa. Lounas oli työpäivän kohokohta loppuvuosina.

Naapureilla suru puolestani

Häpeän tunnetta en ole kokenut. Minua ei kiinnosta se, mitä muut ajattelevat. Olen toki huomannut, että Suomessa työ määrittää vahvasti ihmistä. Kun käyn esimerkiksi hieronnassa, niin heti kysytään, että millaista työtä teen tai mitä töihin kuuluu. Ensioletus on tietysti se, että tämän ikäinen ihminen käy töissä. Naapurissa asuva vanhempi pariskunta oli kauhuissaan kun kerroin lähteneeni töistä. Kovasti toivottelivat, että löytyisi uutta työtä. Hätä ja suru puolestani, vaikkei siihen ole tarvetta.

Toivon jatkavani työntekoa vuoden sapatin jälkeen, mutta kevyemmissä merkeissä. Haluan viettää paljon vapaa-aikaa. Haluaisin jatkaa joko samanlaisten työtehtävien parissa tai sitten kokeilla jotain täysin uutta toimialaa.

Sosiaali- ja terveysala kiinnostaa, tosin ensisijaisesti toimistotyön puolella. En halua enää kovin hektistä työntekoa, vaan haaveeni olisi tehdä kolme-neljä päivää töitä viikossa. Tuntuu kuitenkin siltä, että nykyisin työelämässä on oltava mukana sataprosenttisesti, tai ei ollenkaan. Työelämään tarvittaisiin rakennemuutos: ihmisillä pitäisi olla mahdollisuus tehdä enemmän osa-aikatyötä.

Kaikki tuttavani paitsi yksi ovat lähteneet Nokialta. Itselläni on päällimmäisenä helpottunut olo. Uskon tulevaisuuteen ja työllistymiseeni. Välillä toki mietin olenko ylioptimistinen. Koen kuitenkin, että minulla on erittäin vahvaa osaamista omalta alaltani ja uskon, että jatkossakin minulle löytyy töitä.

Jari - Hyvä tyyppi pärjää aina

Jari 42 v.
16 vuotta Nokialla
Teknikko ammattikorkeakoulusta
Tittelit vuosien varrella specialist, head of


Oli kesä. Olin maalaamassa terassia ja teippailin suojapapereita seinään. Käteen osui Esse-lehti, jossa oli juttu “Kauklahden lasitehdas oli koko elämä”. Jutussa kerrottiin tehtaan lopettamisesta. Kuvassa kaksi mummoa istui lasikulhot sylissään. Tajusin, että ei jumalauta – jos nyt en lähde, niin kohta istun keinutuolissa kommunikaattorit sylissä ja mietin, että tuli nähtyä Nokian nousu ja tuho, ja tässä sitä nyt ollaan.

Sain Nokialta yritystuen firman perustamiseen. Olen yksityisyrittäjä ja työnhakija. Samaan aikaan, kun pyöritän yhden miehen firmaani, niin haen töitä. Mitään paniikkia ei kuitenkaan ole. Haen vain mielenkiintoisia paikkoja.

Oma firmani on vain ponnahduslauta seuraaviin korporaatioduuneihin. Haluaisin edelleen tehdä hyviä juttuja hyvässä jengissä.

Olisihan se älyttömän mageeta jos oma firma onnistuisi ja voisi palkata 4-5 kaveria. Nyt kun firma on uusi, niin itsetunto ei ole ihan kohdallaan. Pieni epäilys on siitä, että tuleeko yrityksestä fyrkkaa. Tarvitsisin ison asiakkuuden.

Muistan miten ylpeä mutsi oli

Pääsin Nokialle 1990-luvulla, jolloin palkattiin paljon väkeä. Muistan aina miltä tuntui kun kuulin, että saisin työpaikan ja 9000 markkaa palkkaa. Soitin heti mutsille. Muistan aina miten ylpeä mutsi oli.

Nokialaisuus oli mageeta pitkään. Olen ylpeä siitä, että sain olla mukana. Vasta viime vuosina firma on kokenut inflaation.

Ennen lähtöäni työ meni sellaiseen moodiin, että jouduin luovimaan kilpailevien intressien keskellä. Ei ollut yhteistä näkemystä. Alkoi kyräily, hyvä fiilis ja tekeminen hävisivät. Kilpailu talon sisällä oli kovaa ja ihmiset taistelivat omien paikkojensa puolesta.

Mitään kaunaa en lähdöstäni kanna. Se oli loppupeleissä oma valintani. Olisin saanut toisen paikan talon sisältä. Totesin kuitenkin, että vaikka miten paljon tykkäisin itse duunista, niin koko organisaatio on rakennettu, niin että kaikki aika menee taisteluun tuulimyllyjä vastaan. On vastuuta, mutta ei omaa tiimiä ja budjettia.

Nokia on kohdellut ihmisiä älyttömän hyvin

En halua sellaista suojatyötä, jossa ollaan vaan ja ihmetellään. Ajattelin, että vaikka kuinka paljon pelottaa, niin koitetaan ja pistetään firma pystyyn.

Nokia on kohdellut ihmisiä älyttömän hyvin. Firma teki meidän lähtevien puolesta uskomattoman paljon. Jossain muualla voi olla vain 2 kuukauden irtisanomisaika. Meillä on paljon paremmin.

Kun hain töitä, niin yhdessä työhaastattelussa tenttasivat pitkään, että mitä minä olen käytännössä tehnyt. Sanoivat, että nokialaiset aina puhuvat, että ”me tehtiin”. Kerro, mitä sinä teit konkreettisesti: oletko vain koordinoinut ja raportoinut.

Lähtö on mennyt aika fine. En hypännyt tyhjän päälle, koska mulla on oma firma. Lisäksi opiskelen, kehitän itseäni.

Läskit pois

Työkavereilta tuli sellaisia kommentteja ”voi vitsi sä pääset pois”. Niillä alkaa olla takki ihan tyhjä.

Ne ketkä jäivät sinne ovat hirveässä tilanteessa, koska kone puristetaan nyt sellaiseen kondikseen, että läskit pois. Ne raukat, jotka sinne jäivät, joutuvat tekemään järjettömän paljon töitä. Samalla odottavat uusia yt-neuvotteluita.

Varsinaista häpeää en irtisanomisestani tunne, mutta jos vien tytön aamulla päiväkotiin, niin en välttämättä mene verkkarit jalassa tyyliin ”hei, mulla ei oo duunia”. Enkä välttämättä kadulla huutelisi, että ”perkele multa meni duuni”.

Itse asiassa kyllähän mä teenkin duunia kotona. Tuntuu vähän samalta kuin silloin kun pidin Nokian aikaan etäpäivää. Heitän lippalakin päähäni ja päälleni vähän rennommat vaatteet.

En koe jääneeni yksin. Mutta raja on hyvin häilyvä. Yritän joka viikko treffata jotain ihmisiä ja käydä lounaalla. Viedä asiakkuuksia eteenpäin. En jää kotiin kalsarit jalassa ja parta ajamatta. Muuten kokisin pian, että ei musta ole mihinkään.

Haluaisin luottaa edelleen siihen, että jos teen hyviä juttuja, mut huomataan. Koen, että olen hyvä tyyppi ja haluan ajatella, että hyvät tyypit pärjää. Katsotaan, kuinka käy.

Heidi - Uskollinen työjuhta

Heidi 47 v.
16 vuotta Nokialla
Yo-merkonomi
Tittelit vuosien varrella: team leader, communication manager


Viimeisenä työpäivänäni rakennus tyhjennettiin ja loput Nokian työntekijät muuttivat sieltä pois. Olin tuuliajolla. En tuntenut kuuluvani mihinkään. Mietin, pääsenköhän enää koskaan organisaatioon, missä tuntisin yhtä voimakkaasti olevani osa jotain itseäni suurempaa, osa menestystä.


Poislähdön jälkeen perustin firman. Päivät täyttyvät kaikenlaisesta siihen liittyvästä tekemisestä. Alkupäivät olivat täynnä pelonsekaista jännitystä siitä, kuinka tässä oikein käy.

Jouduin tekemään itselleni kalenteriin minuuttiaikataulun, että asiat etenisivät, muutoin olisin vain istunut teekupin ääressä, tehnyt puutarhatöitä ja jutellut muitten Nokialta lähteneitten kollegoitten kanssa puhelimessa. Uurastus alkoi vähitellen myös tuottaa tulosta – kiitos pitkän urani ja huiman määrän ihmisiä, jotka tiesivät mitä osaan.

Aikanaan urani Nokialla alkoi tavallaan vahingossa: kyllästyin edellisen työpaikkani esimiehen mikromanageeraukseen. Soitin Nokian keskukseen ja pyysin saada jutella työhönottajan kanssa. Asiat edistyivät nopeasti. Kuukauden päästä siirryin Nokialle.

Aloitin urani osaamisen kehittämisen ja viestinnän parissa. Alkuun en käsittänyt miten kaikki tärkeät asiat tulivat hoidetuksi kun kukaan ei vahtinut tekemisiämme. Sanoin silloiselle esimiehelleni: ”Rakastan tätä vapautta ja tapaa tehdä asioita. Ihmiset ovat aivan uskomattoman fiksuja ja fokusoituneita omiin juttuihinsa. Minusta tuntuu, että olen tullut kotiin. Täältä haluan jäädä eläkkeelle.”

Pyöröovi lauloi

Firmalla meni hyvin ja organisaatio kasvoi hurjaa vauhtia, niin kasvoivat myös minun vastuuni. Tiimin vetäminen on ollut ehdottomasti opettavaisin, hienoin ja tuskaisin jakso urallani.

Ensimmäiset 10 vuotta firmassa olivat upeaa aikaa. Nokian menestys heijastui henkilöstön fiiliksiin. Lehdistö ei parjannut Nokiaa. Saimme tehdä rauhassa töitä.

Henkilöstöä rekrytoitiin 2000-luvun alussa valtavia määriä. Kuljimme messuilla ja ilmoittelimme Hesarissa viikoittain. Perehdytystilaisuuksia pidettiin parhaimmillaan parin viikon välein. Sali oli aina täynnä väkeä.

Ongelmaksi tuli löytää kaikille uusille ihmisille joku, joka ehtisi perehdyttää heidät. Itsenäiseen työskentelyyn pystyvät ja härkäpäisesti asioista selvää ottavat yksilöt selvisivät. Enemmän tukea tarvitsevat jäivät jalkoihin ja lähtivät melkein heti. Vähän kuin olisivat pyöröoven kautta käyneet haistelemassa Nokiaa, mutta eivät olleet riittävän sukkelia hyppäämään sisään.

Minulle sattui todella upeita esimiehiä. Sain riittävästi tukea ja ohjausta päästäkseni hyvään alkuun. Sitten tekemäni työ alkoikin jo puhua puolestani. Koska kasvu oli suurta, myös eteneminen oli nopeaa. Nautin vuosia tehtävistäni ja roolistani.

Fiilis oli karmea kun tajusin

Huippuhetkeni Nokialla liittyvät ihmisiin ja onnistuneeseen yhteistyöhön, yhdessä saavuttamiseen. Yksi sellainen oli asiantuntijatiimin rakentaminen. Huippuhetki tästä tuli siksi, että sisäiset asiakkaamme olivat tyytyväisiä saamaansa palveluun. Oli ihanaa huomata, miten osaavia ja ahkeria ihmisiä tiimissämme oli. Olin heistä ylpeä.

Pahin hetki oli vuonna 2007 kun jouduin ajamaan alas työllä ja vaivalla rakennetun tiimin tietämättä, että yt:t ovat tulossa. Ihmettelin, miksi minun piti tehdä tiettyjä asioita. Lopulta selvisi, että lähes koko tiimi irtisanotaan. Minut oli pari viikkoa aiemmin yhtäkkiä siirretty toisiin tehtäviin.

Fiilis oli todella karmea kun tajusin, että porukka joutuu lähtemään. Tunne palautuu mieleeni kun muistelen tapahtunutta. Meillä meni niin hyvin ja tunsin että porukkakin oli tyytyväistä. Nyt tuntui aivan kuin olisimme ajaneet täysillä päin seinää.

Spekulointia ruokatunnilla

Nokian käänne huonompaan suuntaan ei tullut talon sisällä yllätyksenä. Hämmästyttävää oli se valtava negatiivisuuden vyöry, jonka koimme lehdistöltä, naapureiltamme ja satunnaisilta tuttavilta, jotka sattuivat tietämään, että työskentelin Nokialla. En koskaan jakanut tietoa työpaikastani ilman, että minulta on suoraan kysytty.

Poikakin joutui koulussa puolustamaan äidin työpaikkaa joka ikinen päivä. En muista yhtäkään muuta firmaa, jota olisi huonojen aikojen kohdatessa mollattu samalla tavalla. Kun tähän puolittaiseen häpeän tunteeseen sitten vielä lisättiin jatkuvat yt-neuvottelut ja omankin tiimini lopettaminen, oli hyvin vaikea löytää motivaatiota.

Onnekseni minulle sattui tuon jälkeen pari todella hyvää esimiestä, joitten avulla pääsin taas jaloilleni ja pystyin tekemään töitä ja tuntemaan itseni tarpeelliseksi organisaatiolle.

Meille kerrottiin uudesta väen vähennystarpeesta kesällä 2012. Edellisten yt-neuvotteluiden perusteella irtisanotut ihmiset olivat juuri pari kuukautta aiemmin lähteneet. Osalla oli vieläkin työvelvoite päällä ja kutsuja läksiäiskahveille sateli joka kuun lopussa.

Tunnelma oli yleisesti todella matala. Syksyllä 2012 arvuuttelimme melkein joka ruokatunti milloin yt:t alkaisivat. Odottamista kesti yhteensä noin kuusi kuukautta. Ensin odotettiin yt-neuvotteluiden alkamista, sitten kuusiviikkoisten neuvotteluitten loppua ja sitten vielä muutamia päiviä, että varmuudella tietäisimme, kuka joutuu lähtemään.

Olin melkein yksin autiossa kerroksessamme

Oma irtisanomiseni varmistui juuri ennen kesälomia vuonna 2013. Melkein kaikki muut tiimikaverini olivat lähteneet hyvin nopeasti pari kuukautta aiemmin. Noin viikko yt:neuvotteluiden loppumisen jälkeen olin melkein yksin autiossa kerroksestamme.

Koska työvelvoitettani pidennettiin, jouduin roikkumaan toimistolla kolmisen kuukautta pidempään kuin tiimikaverini. Käytännössä minulla siis oli töitä, mutta motivaationi laski kuin lehmän häntä. Tuntui suorastaan loukkaukselta, että minua pyydettiin hoitamaan yhtä jos toista asiaa. Välillä hommia oli niin paljon, että normaalillakin motivaatiolla olisi mennyt ylitöiksi.

Viimeisenä työvelvoitepäivänäni loputkin kampuksellamme olevat Nokian työntekijät muuttivat pois työtiloistamme. Talo suljettiin.

Toistuvat organisaatiomuutokset ja yt-kierrokset olivat ottaneet veronsa. Olin valmis lähtemään. En hakenut muita töitä talon sisältä. Aivan lopussa minut vielä kutsuttiin haastatteluun, mutta en halunnut sitä tehtävää, koska oma arvioni oli että firman tilanne oli yhä sellainen että kurjuuden jakaminen jatkuisi.

Päästin irti

Kokonaisuudessaan koin, että minua kohdeltiin kauniisti irtisanomisen yhteydessä. Sen sijaan jotkin nimitykset organisaatiossa, joka jäi jatkamaan töitä, olivat raakaa politikointia ja pelaamista. Tulee huono olo sitä ajatellessa.

Koen, että poislähtö oli oma valintani. Jos olisin käynyt läpi kaikki johtavassa asemassa olevat työkaverini, olisi joku varmasti antanut minulle paikan. En tiedä miksi, mutta huomasin, että viimeisten kuukausien aikana olin päästänyt irti.

Poislähdössä vaikeinta on sosiaalisten kontaktien puute. Ja tunne että en ole hyödyksi tälle yhteiskunnalle, jolle niin mielelläni maksaisin veroja.

Lähdön jälkeen olin tuuliajolla. En tuntunut kuuluvan mihinkään. Tuntui siltä että 16-vuotinen urani firmassa oli pyyhkäisty pois. Yksikään niistä toimistorakennuksista, joissa olin ollut vuosien aikana töissä, ei ollut enää Nokian käytössä. Tuntui, että hukun historiaan eikä kukaan muista minua tai tekemisiäni. Kuitenkin kuluneet vuodet olivat minulle erittäin tärkeitä ja vaiherikkaita.

Häpeää en tunne

Tämä nyt horjuva jättiläinen oli tarjonnut minulle mahdollisuuden oppia uutta, ottaa vastuuta ja tuntea itseni tärkeäksi yhteisön jäseneksi. Mietityttää, pääsenköhän enää koskaan organisaatioon, missä tuntisin yhtä voimakkaasti olevani osa jotakin itseäni suurempaa. Osa menestystä, joka tarjosi myös meille työntekijöille mahdollisuuden tehdä asioita, joita emme muutoin olisi päässeet kokemaan.

Häpeää en ole tuntenut tilanteestani. Syystä tai toisesta moni tuntuu ymmärtävän minua. Minulla on myös paljon ystäviä, vanhoja työkavereita Nokialta, joilta saan vertaistukea.

En salaile poislähtöäni mutta en oikein meinaa pystyä puhumaan ihmisille saamastani irtisanomispaketista. Nokian hyvinä aikoinakaan en koskaan vapaaehtoisesti kertonut työskenteleväni Nokialla. Nytkään en julista ihmisille, että sain irtisanomispaketin. Tunnen olevani etuoikeutettu.

Maija - Nokian kanssa naimisissa

Maija 48 v
20 vuotta Nokiassa
Akateeminen koulutus.
Tittelit vuosien varrella: concept owner, specialist

Olen ollut nokialainen henkeen ja vereen, olihan Nokia ensimmäinen työpaikkani. Alkuvuosina skoolattiin kuoharit kun saatiin projekti päätökseen. Olen siis kokenut kaiken firmaan liittyvän glooriankin. Yhtäkkiä huomasin, että 20 vuotta oli mennyt. En saanut lähdettyä, kun siellä oli paljon kavereita. Vähän kuin Nokian kanssa olisin ollut naimisissa.

Ajattelin, että jos sieltä lähden, niin eihän sitten jää muka mitään. Jos joku kysyy, mitä nyt teen, niin sanon, että olen vapaaherrana. Tietyllä tavalla en nyt koe itseäni työttömäksi, vaikka sitä virallisesti olenkin.

Olen freethinker, sitä nimitystä kuulemma käytetään nyt LinkedInissä. En ole vielä laittanut sinne tittelikseni jobseeker. Halusin itselleni tällaisen mietintäajan.

En ole ikinä ennen ollut työtön

Mutta pakko on tunnustaa, että on eri asia olla vuorotteluvapaalla kuin irtisanottuna. Ei ihan pysty lössiksi lyömään. Varmaan kesällä pidän lomaa, en lue työpaikkailmoituksia. Käyn avoimen yliopiston kursseilla ja muissa koulutuksissa, kalenteri on täynnä. Olen käynyt rekrymessuilla mutta toistaiseksi puoliteholla.

Olen ollut niin onnellisessa asemassa, että en ole ikinä ennen ollut työtön. Nyt on vähän totuttelemista siihen, että ei ole aikatauluja. Olenkin laatinut aikatauluja itselleni. Myös yksi kaverini on samassa tilanteessa, joten voimme jutella kursseista ja työnhausta. Jotkut ovat ihmetelleet, että miten saan päiväni kulumaan. Ei ole ollut vaikeuksia, minusta on tullut elämästä nautiskelija. Univaikeudetkin loppuivat, nykyisin nukun kuin tukki.

Käyn päivällä taidenäyttelyissä. Luen lehteä ja syön aamiaista tunnin. Se on toisaalta pelottavaa: toivottavasti en liikaa tähän tykästy. Nokia-maailma oli aika hektistä ja yt:t oli iso stressi.

Olin 99 % nokialainen ja hirveän ylpeä siitä

Kun tulin yksikkööni 1990-luvulla, siellä oli noin 50 ihmistä töissä. Kasvu oli ihan mieletöntä, tuntui siltä, että ainakin 100 ihmistä rekrytoitiin kuukaudessa. Väki oli nuorta, keski-ikä varmaan 25. Zemppi oli mieletön. Käytiin risteilyillä ja vietettiin baari-iltoja kerran kuussa. Olin muuttanut muualta enkä tuntenut ketään, kaikki kaverit oli Nokiassa. Syntyi elinikäisiäkin ystävyyssuhteita. Tehtiin paljon töitä, joskus yötä myöten.

Systeemit olivat niin aataminaikuisia, että tietokoneajojen tekeminen oli hidasta. Kasvu oli ihan mieletöntä, tuntui siltä, että ainakin 100 ihmistä rekrytoitiin kuukaudessa. Väki oli nuorta, keski-ikä varmaan 25. Istuttiin myöhään, luettiin Kauppalehden tietovisoja ja tilattiin pizzaa. Tulee ihan nostalgiset tunteet kun ajattelen sitä.

En asiaa edes tiedostanut, mutta nyt kaikki tulee filminauhana mieleen. Nyt tuntuu siltä, että ne olivat kulta-aikoja. Tai ehkä aika kullannut muistot. Silti, nykyinen touhu jää kauas noiden aikojen yhteishengestä.

Päätin että en ala pillittää

En halua enemmän kertoa, mutta minua ei kohdeltu ihan reilusti lähdön yhteydessä. Pidin esimiehelleni kuitenkin pokkaa, en ruvennut pillittämään, kun sain kuulla töiden loppumisesta. Olin vaan olevinani että jaaha. En ole itse ollut monissakaan YT:eissä, mutta tunnelma tuntui koko talossa. Varsinkin viime aikoina se alkoi rassata.

Olin juuri siirtynyt uuteen yksikköön kun omat yt:ni alkoivat. Kaikki olivat siellä todella nuoria, enkä tuntenut oloani kovin kotoisaksi. Esimieskin oli varmaan 10 vuotta nuorempi. Sen takia en ottanut lähtöä kovin raskaasti. Olisin varmaan muutenkin lähtenyt. Tämä tuli siis kuin Manulle illallinen. Muutamia paikkoja talon sisältä hain, mutta ei minua haastatteluun edes kutsuttu. Varmaan johtui iästä.

Kun olin jo päättänyt lähteä, niin minulle tarjottiinkin yhtäkkiä kolmeakin eri paikkaa. Olisin varmaan saanut jonkun niistä, mutta olin henkisesti jo asennoitunut lähtöön. En enää osannut kääntää kelkkaani. Vähän kyllä pelottaa, että mistä löydän töitä. Silloin mietin joka toinen päivä, että uskallanko lähteä. Joka toinen päivä tuntui siltä, että kyllä! Aika paljon luin juttuja ihmisistä jotka ovat tehneet radikaaleja ratkaisuja.

Kun en Nokialla enää viihtynyt, niin päätin hypätä tuntemattomaan. Kun kerroin kavereille, niin moni sanoi, että ”Hyvä! Nyt voit miettiä mitä haluat tehdä”. Kun minulla ei ole lapsia, niin en ole yhtään ollut pois työelämästä. Tämä on vähän kuin vuorottelu- tai sapattivapaa. Vanhemmat voivottelivat vähän, että näinkö sinulle nyt kävi. Sanoin niille, että tämä oli puoliksi oma tahtoni. En ole järkyttynyt.

Suurin osa lähimmistä ystävistäni on Nokialta

Jäin kaipaamaan työtovereitani. Suurin osa lähimmistä ystävistäni oli Nokiassa. Pidän edelleen yhteyttä läheisten Nokia-ystävieni kanssa. Kaipaamaan jäin lähinnä hyvää ruokaa ja vanhoja hyviä aikoja. Työyhteisö oli ihan hyvä, joten kyllä työkavereitakin jäin kaipaamaan.

Kun siskonpoikani kuuli, että lähden, niin hän sanoi, että ”Mä en sitten osta Nokian kännyköitä!” Eli niin mukana. Olin ostanut hänellekin t-paitoja ja muita Nokian mainostavaroita. Tulevaisuudessa haluaisin alkaa tehdä jotain ihan muuta. En ainakaan haluaisi pörssiyhtiöön töihin, mieluummin kolmannen sektorin työpaikkaan. Mutta niitä paikkoja on hirveän vähän.

Toivon saavani syksyn aikana töitä. Olen valmis menemän määräaikaiseen työhön tai johonkin johon ei olisi koulutusta. Uskon löytäväni töitä. Täytyy nyt uskoa itseensä, vaikka aina kuulee varottavia esimerkkejä siitä, kuinka viisikymppiset eivät ole kovaa valuuttaa. Jos en saa täältä töitä niin olen valmis muuttamaan kotiseudulle. Siellä on hyvä työllisyystilanne ja suku asuu siellä. Ensisijaisesti jäisin tänne kuitenkin, jos vaan saan töitä.