12 vuotta Nokialla.
Kaupallinen koulutus
Tittelit vuosien varrella: assistant, business controller
Sain 15 kuukauden lähtöpaketin. En pidä pakettia extra-juttuna vaan oikeudenmukaisena korvauksena tehdystä työstä. En ole syöksymässä uuteen työhön saman tien, vaan nautin tästä kerran elämässä tarjoutuvasta mahdollisuudesta olla sapatilla.
Olen ollut töissä lukioikäisestä alkaen. 20 vuotta ilman taukoja. Minulla ei ole lapsia, joten en ole pitänyt edes äitiyslomia välissä. Toivon jatkavani työntekoa vuoden sapatin jälkeen, mutta kevyemmissä merkeissä.
Sapatilla aion liikkua ja ulkoilla paljon, olen myös hankkinut koiran ja näin ollen toteuttanut yhden haaveistani. Olen alkanut tavata useammin sukulaisia ja ystäviä. Tapaamiset eivät tunnu enää velvollisuudelta, vaan jaksan aidosti kuunnella, keskustella ja nauttia tapaamisista. Aamuisin saan nukkua pitkään ja pysyn paljon pirteämpänä ja positiivisempana.
Olin nöyrä, kiltti ja tunnollinen
Kun aloitin Nokialla, työyhteisö oli hyvin samanikäistä. Olimme noin 25-vuotiaita nuoria, jotka astuivat työelämään ja Nokia oli ikään kuin jatke opiskeluajoille. Meillä oli samanlaisia ajatuksia. Oli helppoa olla yhdessä.
Ensimmäiset kuusi vuotta olivat hauskoja. Työntekoa ja rentoa yhdessäoloa. Koen, että sain Nokialta todella paljon, pääsin näkemään ja kokemaan sellaisia asioita, joita kaikki työnantajat eivät pysty koskaan tarjoamaan. Muistelen lämmöllä kansainvälistä ilmapiiriä, mukavia kollegoita ja alkuvuosien tekemisen riemua ja huumaa sekä värikkäitä tiimitapahtumia.
Tarvittaessa tein pitkää päivää. Oli hienoa olla töissä Nokialla. Kaikkihan sinne halusivat töihin. En valittanut juuri mistään, vaan pyrin tekemään annetut tehtävät hyvin ja huolellisesti. Jos ei kahdeksan tuntia riittänyt, niin sitten tein kymmenen tuntia sainpa siitä korvausta tai en.
Työni vaativuus kasvoi tasaisesti vuosien varrella ja samalla palkka hinautui ylöspäin. Isossa talossa oli mahdollista kivuta ylöspäin organisaatiossa. En tuntenut itseäni väsyneeksi. Tekemisen meininki oli kova.
Halusin näyttää että osaan ja pärjään työssäni. Vaadin itseltäni paljon. Uran alussa olin nöyrä, kiltti ja tunnollinen. Vasta loppuvuosina opin sanomaan vastaan ja pitämään puoliani.
Jännitteet kasvoivat
Vähitellen alkoi olla yt-neuvotteluita yhä enemmän. Organisaation myllerrystila alkoi vähitellen rassata. Se oli henkisesti hyvin raskasta aikaa. Ihmisten välillä oli paljon jännitteitä. Kuka milläkin syyllä sai jäädä tai joutui lähtemään. Toiminta ei aina ollut reilua. Se hipoi laillisuuden rajoja.
Muutenkin asiat alkoivat mennä huonompaan suuntaan: viimeisinä vuosina ei tiimitapahtumia enää järjestetty, minkä koin menetyksenä. Ne olivat todella tärkeitä tiimihengelle ja olisivat parantaneet tiimin toimivuutta arjessa. Niissä oppi tuntemaan kollegoita.
Viimeisinä vuosina meluisa avotila, huono valaistus ja vetoisuus alkoivat rasittaa. Työtilani oli puoliksi käytävällä, vessan vieressä. Työergonomiaryhmä moitti työpistettäni, mutta muutosta ei tullut.
Alkuun etätyöskentely oli sallittua ja silloin teinkin etätöitä parina päivänä viikossa. Työmatkani oli pitkä. Viime vuosina etätyön tekemisestä tehtiin hankalaa. Sain tehdä yhden päivän viikossa ja sekin luvattiin pitkin hampain. Annettiin ymmärtää, ettei se ole suotavaa, vaikka työmatkani oli pitkä. Ärsytti kun tiesi, että viereisellä työpisteellä oli kollega, joka kävi toimistolla vain yhtenä päivänä viikossa. Oli siis hyvin esimieskohtaista, saiko tehdä etätyötä vai ei. Koin, että etätyöpäivinä työpanokseni oli parempi kun sain hyvin levänneenä työskennellä omassa rauhassa ja hiljaisuudessa.
Iltaisin en jaksanut tehdä mitään
Töitä oli aina paljon, todella paljon tai aivan liikaa. Jatkuvasti sai painaa täysillä eikä työpäivän jälkeen juuri jaksanut tehdä mitään. Lopulta tilanne meni siihen, että en jaksanut tavata ystäviäni enkä käydä kulttuuritapahtumissa. Urheilla sentään jaksoin pari kertaa viikossa. Ilman urheilua en olisi jaksanut käydä töissä.
Viikonloput palauduin työstä, samoin lomat. Viimeisinä vuosina edes neljän viikon vuosiloma ei enää palauttanut työn rasituksista. Olin loman jälkeenkin vielä väsynyt. Ei löytynyt samanlaista virtaa ja intoa elämään kuten aikaisemmin. Vaihdoin vielä lomarahatkin vapaaksi, mutta sekään ei riittänyt.
Ensimmäiset seitsemän vuotta kehityskeskusteluissa asetetut henkilökohtaiset tavoitteet olivat realistisia ja järkeviä. Ne liittyivät selkeästi omaan työhöni ja minun oli mahdollista saavuttaa ne. Viimeisinä vuosina tavoitteet olivat epärealistisia.
Ehkä se oli yrityksen säästöpolitiikkaa. Oli tarkoituskin, ettei tavoitteisiin pääse kukaan, ettei bonuksia tarvitse maksaa työntekijöille. Tavoitteet olivat sellaisia, että niihin tähtääviin tehtäviin pystyi keskittymään vasta kun päivän työt oli tehty tai viikonloppuisin.
Lisäksi loppuvuosina tavoitteet oli määritelty niin vaikeasti, etten edes ymmärtänyt niitä kaikkia. Sanoin sen kyllä esimiehellekin. Tavoitteisiin ei silti tehty muutosta.
En ottanut mahdottomista tavoitteista stressiä. Minua ne lähinnä joko naurattivat tai ärsyttivät. En niistä ahdistunut, koska ei tavoitteisiin pääsemisestä olisi kuitenkaan mitään meriittiä saanut. Ajattelin vain, että laitetaan sinne paperiin nyt jotain, että loppuu nopeasti tämä kehityskeskustelu.
Odottelin yt-neuvotteluita
Työ alkoi käydä liian raskaaksi noin viisi vuotta sitten. Palkka ei kuitenkaan ollut niin hyvä, että se olisi kompensoinut menetetyn elämänlaadun. Tajusin, ettei työpaikka muutu. Muutoksen saa aikaan vain lähtemällä talosta. Toden teolla aloin miettiä lähtöä viimeisen kolmen vuoden aikana. Odotin yt-neuvotteluita, palkkapakettia ja mahdollisuutta lähteä Nokialta.
Aamut alkoivat kiroillen ja huonolla fiiliksellä. Työni tuloksista ei kukaan koskaan valittanut, vaikka olin jo burn-outin partaalla. Sitten viimein alkoivat yt:t ja minulle tarjottiin lähtöpakettia.
Toisin kuin edelliset yt:t, nämä olivat reilut. Ne olivat paras koskaan saamani joululahja. Paketti hoiti pois sen tunteen, että olisi tarvetta olla Nokialle katkera. En pidä lähtöpakettia extrajuttuna vaan oikeudenmukaisena korvauksena tehdystä työstä.
Hylkäämisen tunnetta ei tullut missään vaiheessa. Lähtö oli alusta loppuun oma haluni. Töitä olisi ollut tarjolla ja olisin voinut vielä jäädä Nokiaan jos olisin halunnut. Mutta en halunnut. Aikansa kutakin.
En saa mieleeni mitään, mitä Nokiasta kaipaisin, jos ajattelen viimeisiä vuosia talossa. Lounas oli työpäivän kohokohta loppuvuosina.
Naapureilla suru puolestani
Häpeän tunnetta en ole kokenut. Minua ei kiinnosta se, mitä muut ajattelevat. Olen toki huomannut, että Suomessa työ määrittää vahvasti ihmistä. Kun käyn esimerkiksi hieronnassa, niin heti kysytään, että millaista työtä teen tai mitä töihin kuuluu. Ensioletus on tietysti se, että tämän ikäinen ihminen käy töissä. Naapurissa asuva vanhempi pariskunta oli kauhuissaan kun kerroin lähteneeni töistä. Kovasti toivottelivat, että löytyisi uutta työtä. Hätä ja suru puolestani, vaikkei siihen ole tarvetta.
Toivon jatkavani työntekoa vuoden sapatin jälkeen, mutta kevyemmissä merkeissä. Haluan viettää paljon vapaa-aikaa. Haluaisin jatkaa joko samanlaisten työtehtävien parissa tai sitten kokeilla jotain täysin uutta toimialaa.
Sosiaali- ja terveysala kiinnostaa, tosin ensisijaisesti toimistotyön puolella. En halua enää kovin hektistä työntekoa, vaan haaveeni olisi tehdä kolme-neljä päivää töitä viikossa. Tuntuu kuitenkin siltä, että nykyisin työelämässä on oltava mukana sataprosenttisesti, tai ei ollenkaan. Työelämään tarvittaisiin rakennemuutos: ihmisillä pitäisi olla mahdollisuus tehdä enemmän osa-aikatyötä.
Kaikki tuttavani paitsi yksi ovat lähteneet Nokialta. Itselläni on päällimmäisenä helpottunut olo. Uskon tulevaisuuteen ja työllistymiseeni. Välillä toki mietin olenko ylioptimistinen. Koen kuitenkin, että minulla on erittäin vahvaa osaamista omalta alaltani ja uskon, että jatkossakin minulle löytyy töitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti