Jussi - Olin kuin elokuvasankari vartaassa

Jussi 53 v.
24 vuotta Nokialla.
Insinööri.
Tittelit vuosien varrella: project manager, senior manager

Kun tulin taloon, Nokia valmisti tietoliikennetekniikan lisäksi vielä vessapaperia ja kumisaappaita. Saimme ostaa vessapaperia henkilökuntahintaan. Muistan miten ylpeä olin kun raahasin vessapaperisäkin kotiin tuliaisina. Kumisaappaita sai yhden parin per vuosi. Vaikka ne olivat lievästi sekundaa, ne ovat lähes ikuisia. Saappaita minulla on vieläkin mökillä.

Olen nyt itsenäinen konsultti konsulttifirmassa. Työssäni ajalla ja paikalla ei ole merkitystä. Voin tehdä töitä kotona. Tällä hetkellä olen osa globaalia tiimiä, teemme töitä yhdessä verkon kautta.

Vaikka osaamisalueeni on äärettömän kapea, niin markkina-alueena on koko maailma. On siis pelureita, joille sillä on merkitystä.

Nokian verkostot auttoivat

Nykyiset työni löytyivät Nokian aikana syntyneiden globaaleiden verkostojen kautta. Nyt olen samoissa piireissä kuin Nokian aikaan, mutta itsenäisenä konsulttina. Siellä on ihmisiä, jotka tuntevat minut edellisestä elämästäni. Koen, että edelleen on meriitti, että on ollut Nokialla töissä. Siitä on helppo jatkaa.

Olen tykännyt tästä konsultin hommasta, se on vapaata. En ajattele, että nyt pitää päästä isoon firmaan takaisin. Paniikkia ei ole mihinkään suuntaan. Yhteen startup:iinkin pyydettiin, mutta en tarttunut tarjoukseen e homma, jota Nokialla tein oli mun juttu. Olisin voinut tehdä sitä vielä useamman vuoden. Ei se stressannut eikä rasittanut. Nuorempana matkustamista oli jonkin verran ja se vei mukanaan. Myöhemmin osasin rajoittaa matkustamisen sellaiseksi etten ollut perhe-elämän kannalta liikaa poissa.

Olen koko Nokia-uran ajan ehtinyt omistautua myös perheelleni. Ei ole semmoista fiilistä, että lapset kasvoivat, enkä ollut paikalla. Tosin silloin kun ensimmäinen poikani oli pieni, se oli vähän haasteellisempaa. Kerran olin tehnyt pari-kolme reissua peräkkäin. Oltiin kotona kahdestaan ruokapöydässä. Syömisen jälkeen poika nousi seisomaan syöttötuolissa ja sanoi ”kiitos käynnistä”. Se on jäänyt vahvasti mieleen.

Stressiä ei ollut 

Työhyvinvointia lisäsi se, että saatoin olla etätyössä milloin halusin. Välillä oli kiva mennä työpaikalle, vaikka ei olisi ollut tapaamisia. Menin tapaamaan kollegoita, istuttiin ja spekuloitiin. Se vapaus oli tosi hieno juttu. Tavoitteetkin suunniteltiin aina yhdessä esimiehen kanssa. Stressiä ei ollut.

Tähtihetkiä oli se kun vuonna 2005 vein japanilaisasiakkaita mökilleni. Savustin niille kalaa ja saunotin ne. Muutamat japanilaiset menivät uimaan vaikka oli lokakuu. Sanoivat että ”this was a gigabit experience”.

Taivas oli tähtikirkas. Annoin kaikille taskulamput, käveltiin mäelle ja sammutettiin taskulamput. Näkyi miljoona tähteä. Japanissahan ei koskaan ole taivas pimeä. Paljon on muitakin kivoja muistoja ja hienoja saavutuksia.

Urani synkein hetki oli se, kun sain tietää, että joudun ulos talosta. Se tuli ihan puskista. Olin huolissani joistakin työkavereistani. Sitten ne saivatkin jäädä ja mulle tuli lähtö. En voinut sitä ymmärtää, sillä se mitä tein, oli todella tärkeää Nokialle.

Syiden ymmärtäminen auttoi ylös kuopasta 

Kun sain tietää hommieni loppuvan, kävin pohjapisteessä, kuopan pohjalla. Ylös kuopasta minut auttoi se, se, että selvitin juurta jaksain, mitä oli tapahtunut ja mistä syystä. Juttelin esimieheni ja hänen esimiehensä kanssa. Sain selville koko kuvion. Ymmärsin miksi työni loppuivat. Se auttoi nousemaan ylös kuopasta.

En ole katkera. Ymmärrän syyt lähtööni. Yksi syy lähtööni oli siinä, että Nokian fokukseen ovat siirtyneet jotkut muut asiat kuin ne mitä osaan tehdä. Osaamiseni ei ole enää Nokian tekemisten keskiössä.

Kun Nokia oli markkinajohtaja se ajoi asioita, jotka oli yleishyödyllisiä, ”good for mankind”. Työni liittyi sellaisiin asioihin.

Nyt kun Nokia on haastaja, se ei enää tee yleishyödyllisiä asioita. Se yrittää erottautua ja karsii yleishyödylliset asiat. Toinen muutos on siirtyminen pois raudasta nettiin, softaan ja ekosysteemiin. Jengiä myydään pois ja hankitaan uutta osaamista.

Rupesin virittelemään verkkojani

Kukaan ei ole väittänyt, että tekisin huonoa työtä. Luotan vieläkin siihen, että olen omalla alallani ihan maailman parhaitten joukossa.

Kovin kauan en etsinyt talon sisältä paikkoja. Muutaman kerran tarkistin tilanteen, mutta saman aihepiirin hommia ei löytynyt. En halunnut olla nokialainen hinnalla millä tahansa. Halusin, jotain järkevää, johon mulla olisi annettavaa.

Rupesin äkkiä virittelemään verkkojani, tein LinkedIn-profiilin, jota mulla ei ollut. Kävin tilaisuudessa, missä aiheena oli henkilöbrändäys työhaussa. Rupesin miettimään, että miten saan tuotua itseni esiin. Aikaisemmin sillä ei ollut mitään väliä. Hoidin vaan hommani, olin nokialainen.

Tajusin, että mun pitää pystyä näyttämään, että mä olen joku. Selvittelin muutamista firmoista avainhenkilöiden nimiä ja kerroin omalle kontaktiverkostoilleni tilanteestani. Sen avulla kohosin jonkin verran kuopan pohjalta.

Vaimolle lähtö oli kova isku 

Sitten sain ehdotuksen silloiselta pomoltani, että jos saat vielä 3 kuukautta jatkoa, hoidatko homman loppuun. Puhuin siihen vielä lisää jatkoa muutaman kuukauden.

Elokuvassa Pirates of the Caribian oli tilanne, missä alkuasukkaat olivat sytyttäneet tulen padan alle. Sankarin piti keksiä jotain, millä viivästyttää tapahtumia. Samalla tavalla osasin ehdottaa tiettyä asioita, jotka vielä kannattaa tehdä. Ajattelin, että roikun vartaassa - jospa tulen sytyttäminen vielä hetken viivästyisi.

Vaimolle lähtöni oli kova isku. Hän sanoi, että tähän työelämäsi nyt loppui. Sanoin, että ei se välttämättä ole niin.

Häpeää en tunne. Ennen vanhaan oli suuri häpeä ja onnettomuus, jos sai potkut. En ole kuitenkaan yhtään epäillyt, ettenkö olisi tehnyt oikeita asioita hyvin. Joten häpeä ei käynyt mielessä. Harmittihan töiden loppuminen tietenkin, mutta niin se vaan meni.

Minua auttoi myös se, että irtisanomiset olivat niinkin massiiviset. Huomasin, miten paljon hyviä ammattilaisia kaikilta alueilta joutui lähtemään. En ollut ainoa. Muutama tuhat muuta maailmantason eksperttiä lähti myös.

Olo oli hakea - ja samalla vapaa.

Viimeisenä päivänä piti luovuttaa auto, läppäri, avain ja henkilökortti. Ajoin autollani konttorille, vein sen parkkipaikalle ja jätin tavarat respaan. Olin ollut niin nokialainen kun ikinä ihminen voi olla. Tuntui hirveän haikealta 24 vuoden jälkeen ajatella, että tässä se nyt oli. 

Että en ollut enää nokialainen.

Kun astuin ovesta ulos, tuli sadekuuro. Odottelin hetken, olo oli haikea. Sitten yhtäkkiä alkoi tuntua, että olen vapaa. Sadekuuro meni ohi ja kävelin pysäkille. Edelleen tuntui, että olen vapaa. Samalla oli todella haikea fiilis. Se oli aivan ihmeellinen ristiriita.

Ennen kuin tein päätöksen, tunteet menivät vuoristorataa. Mutta kun olin tehnyt päätöksen, en enää harmitellut tai katunut. Kun luovutin tavarat, se oli siinä. Se oli piste.